|
Paranet, Tampere 7.4.2002 Tapani Koivula UFOJEN JA KONTAKTITAPAUSTEN TIETEELLINEN POHJA
Tiedemiesten enemmistö pitää edelleen ufoja, tunnistamattomia lentäviä kohteita, normaalien ilmiöiden virhetulkintoina ja arviointikyvyttömien ihmisten mielikuvituksen leikkinä tai mielenhäiriöinä. Vähättelystä huolimatta ufoja nähdään yhä enemmän ja yhä useampi tieteellisen koulutuksen saanut tutkija on paneutunut aiheeseen. Omien 34 vuotta kestäneiden tutkimusteni pohjalta uskallan väittää, että osa ufoista on todellisia, eikä niitä voi selittää normaaleilla luonnon ja tekniikan ilmiöillä. Olen samaa mieltä useimpien ufotutkijoiden kanssa siitä, että noin 90% ihmisten ufohavainnoista voidaan selittää normaaleilla ilmiöillä (erilaisilla heijastuksilla, planeetoilla, linnuilla, meteoreilla, satelliiteilla, rakettikokeilla, helikoptereilla tai lentokoneilla). Silti jää noin 10% havainnoista selittämättä. Näiden joukossa on runsaasti luotettavien, arviointikykyisten poliisien, sotilaiden ja tiedemiesten jopa tähtitieteilijöiden ufohavaintoja. On myös huomattava, että ufojen arkaluontoisuuden vuoksi tuskin 50% ihmisten ufohavainnoista koskaan tulee ufotutkijoiden tietoon. Syitä siihen, että edelleen valtaosa tiedeyhteisöstä ei pidä ufoja tutkimisen arvoisina, ovat mm. tähänastisen ufotutkimuksen harrastelijamaisuus, filmiteollisuuden ufoihin luoma viihteellinen leima, ufoilmiöihin sekaantumisen aiheuttama uhka urakehityksessä sekä ufojen luomien väitteiden vallankumouksellisuus. Useimpien tiedemiesten on vielä mahdotonta uskoa, että ulkoavaruuden olennot voisivat vierailla maapallolla. Tosin muutaman viime vuosikymmenen aikana niiden tiedemiesten määrä, jotka pitävät ulkoavaruuden elämää todennäköisenä, on kasvanut enemmistöksi. Yhä enemmän on myös todisteita siitä, että ulkoavaruudessa on runsaasti tähtiä, joita planeetat kiertävät samaan tapaan kuin meidän aurinkokunnassamme. Tähtitieteilijät ovat esittäneet laskelmia, joiden mukaan pelkästään meidän galaksissamme on vähintään miljoona planeettaa, joilla on jonkinasteista elämää. Koska ufotutkimuksen historia ei välttämättä ole yliopistopiirien tiedossa, esitän seuraavassa lyhyesti merkittävimpiä vaiheita. Samalla haluan yksittäisten ufotapausten ja tutkimusprojektien yhteydessä tuoda esille, kuinka runsaasti ufotutkimuksiin on osallistunut tieteellisen koulutuksen saaneita tutkijoita. Ufotutkimuksen historia Vaikka ufoista on runsaasti mainintoja eri maiden kulttuurihistorioissa tuhansien vuosien takaa, ufohavaintojen määrä on ratkaisevasti lisääntynyt toisen maailmansodan jälkeen. Kaksi vuonna 1947 Yhdysvalloissa tehtyä ufohavaintoa herättivät laajaa huomiota, ja sen jälkeen perustettiin useita yksityisiä ja valtiollisia ufotutkimusryhmiä. Harrastelijalentäjä Kenneth Arnold näki lennollaan Washingtonin osavaltiossa outoja lentäviä esineitä, jotka "liikkuivat kuin veden pinnalle heitetyt lautaset". Tästä Arnoldin lausumasta yleistyi kansanomainen nimitys lentävä lautanen. Vain muutamaa päivää myöhemmin Roswellin kaupungin ulkopuolella putosi maahan esine, jonka alkuperästä on käyty väittelyä viime päiviin asti. Yksi parhaiten tapaukseen perehtynyt tutkija on kanadalainen ydinfyysikko, tri Stanton Friedman, joka on haastatellut yli sataa Roswellin tapaukseen liittyvää henkilöä. USA:n armeija on pyrkinyt salaamaan tietonsa Roswellin tapauksesta kuten useimmat muutkin ufotutkimuksensa. 1970-luvulla hyväksyttiin Tiedonvapauden laki, jonka mukaan kaikki yli 30 vuotta vanhat valtion asiakirjat ovat julkisia. Tähän vedoten useat yksityiset ufojärjestöt vaativat ufodokumenttien paljastamista. Satoja ufodokumentteja onkin julkistettu, mutta runsaasti tietoa on salattu kansalliseen turvallisuuteen vedoten. Stanton Friedman on tutkinut ufodokumentteja, joiden aitoudesta on syntynyt useita kiistoja lähinnä skeptikoiden kanssa. Erityisen kiisteltyjä ovat olleet dokumentit, jotka kertovat presidentti Harry S. Trumanin nimittäneen salaisen ufotutkimuskomitean Majestic 12:n, johon kuului useita tiedemiehiä. Aluksi USA:n armeija ilmoitti Roswellin ufon olleen säähavaintopallo. 1990-luvulla selitys muuttui laitteeksi, jolla seurattiin Neuvostoliiton ydinkokeita. Toimittaja Linda Howelle näytettiin ilmavoimien tukikohdassa USA:n presidentille tarkoitettua dokumenttia, jossa kerrottiin, että 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa tapahtui useita ufojen maahansyöksyjä. Vuonna 1998 ilmestyi eversti Philip J. Corson kirja "The Day after Roswell", jossa hän paljasti nähneensä Roswellin ufosta saatuja esineitä. Hänen mukaansa laitteet annettiin kaikessa hiljaisuudessa yksityisten tutkimuslaitosten tutkittaviksi. Osan toimintamekanismi saatiin selville, ja firmojen valmistamat kopiot laskettiin sarjatuotantona markkinoille. Nykyisin ne ovat yleisessä käytössä (transistorit, mikropiirit, valokaapelit, laser). 1990-luvulla Santillin julkistamat kuvat avaruusolentojen ruumiinavauksista yhdistettiin Roswellin tapaukseen. Käytiin vilkasta väittelyä siitä, saattoivatko kuvat olla 1940-luvulta. Yleisesti voidaan todeta, että mitkään valokuvat tai videot ufoista eivät todista mitään, kuten eivät todista mistään muustakaan. Atk-sovellutukset trikkitekniikassa ovat nykypäivänä niin kehittyneet, että kaikenlaiset kuvat ovat mahdollisia. Osa trikeistä voidaan paljastaa laboratorioanalyyseillä. Tri Bruce Maccabee on erikoistunut ufokuvien analysointiin. Ufotutkimuksen käynnistyminen eri maissa 50-luvun alussa ufotutkimukset käynnistyivät useissa maissa. Ranskan tunnetuimmat yksityiset ufotutkijat ins. Aime Michael ja tri Jacques Vallée (atk-ekspertti). Kanadassa perustettiin vuonna 1950 valtion tutkimusryhmä Project Magnet, jonka puheenjohtajana toimi elektroniikkainsinööri Wilbert Smith. Selvitti ufotutkimusten tilaa USA:ssa. "Ufot luokitellaan salaisimpiin aiheisiin USA:n hallituksen piirissä, jopa salaisemmaksi kuin vetypommi. Ufot ovat todellisuutta." Yhdysvalloissa perustettiin armeijan ufotutkimusprojekti Blue Book (muita ufoprojekteja Sign ja Grudge). Michiganin ufoaallon jälkeen perustettiin valtion rahoittama ufotutkimusprojekti Condonin komitea, johon kuului tiedemiehiä. Fyysikko, tri Edward Condon toimi komitean puheenjohtajana. Ilmavoimien asiantuntijana työskenteli tähtitieteen professori Allen J. Hynek, mutta havaittuaan, ettei viranomaisten tarkoituksena ollut julkistaa tietojaan, Hynek erosi asiantuntijatehtävästään. Hän perusti yksityisen ufotutkimusseuran CUFOSin. Keräsivät 10 vuoden aikana tiedot lähes 2000 ufotapauksesta, joissa oli fyysisiä jälkiä. Hynek loi nykyisinkin käytössä olevan ufoilmiöiden luokittelujärjestelmän:
Hynek kiinnostui vasta
myöhemmin kontaktitapauksista: Pohjoismainen ufotutkimus Vv. 1969-72 Pudasjärven Ison-Syötteen, Suomen eteläisimmän tunturin ympäristössä esiintyi ufoaaltoa, jonka tutkimuksia johti insinööri Ahti Karivieri. Projektin yhteydessä kehitettiin erilaisia kuvausmenetelmiä, ja saatiin runsaasti ufovalokuvia, mm. infrapunafilmille. Yhteispohjoismaisessa Hessdalen-projektissa tutkittiin vv. 1983-84 samantapaisia ufoilmiöitä kuin Isolla-Syötteellä. Hessdalenissa Norjan armeija antoi kuljetus- ja majoitusapua. Yliopistoista saatiin toistakymmentä mittauslaitetta. Hessdalenin ufotutkimuksista käynnistyi sähköisten valopallojen tutkimus. Hessdalen-projektin toisen johtajan Erling Strandin vetämänä. Valopallotutkimuksissa ovat mukana mm. tri Persinger ja tri Harley Rutledge. Persinger on vakuuttunut, että havainnot ufoista ja avaruusolennoista ovat hallusinaatiota, joka syntyy ihmisen joutuessa valopallon sähkökenttään. 1960- ja 1970-luvuilla ufoja käsiteltiin YK:ssa Grenadan pääministerin Eric Gairyn aloitteesta. Pääsihteerit U Thant ja Kurt Waldheim pitivät aihetta tärkeänä. YK:n ufoneuvotteluissa olivat mukana mm. prof. Hynek, tri Vallée, prof. James MacDonald, tri Claude Poher, Stanton Friedman ja tri David Saunders. Tuloksena v. 1977 YK:n yleiskokous päätti kehottaa jäsenmaita tutkimaan ufoja ja niihin liittyviä ilmiöitä. V. 1989 pääsihteeri Javier Perez de Cuellarin nykyisin Perun pääministeri - väitetään joutuneen ufo- ja kontaktitapauksen todistajaksi. 1980- ja 1990-luvuilla ufotutkimus tuli avoimemmaksi, erityisesti Ranskassa ja Venäjällä. Ranskassa perustettiin valtiollinen ufotutkimusjärjestö GEPAN, johtajina tri Claude Poher ja tri Alain Esterle. Tiedemiespiireissä herätti erityistä huomiota Trans-en-Provencen ufotapaus v. 1981, tutkijoina tri Bounias ja prof. Jean-Pierre Petit. 1990-luvun alussa esiintyi Belgiassa kolmiomaisia ufoja, jotka armeijan johto ilmoitti selittämättömiksi. V. 1981 NATO teetti eurooppalaisilla tiedemiehillä ja upseereilla ufotutkimuksen Assessment, jossa myönnettiin ufojen tulevan vierailta planeetoilta. Kuvailtiin avaruusolentolajeja, jotka yleisesti esiintyvät maapallolla. Raportista ovat kertoneet amerikkalaismajuri Robert Dean ja tri Michael Wolf. 1990-luvulla Britannian puolustusministeriö palkkasi kokopäivätoimiseksi ufotutkijaksi Nick Popen, joka on kirjoissaan kuvaillut ufoja todellisina avaruusaluksina. Neuvostoliitossa vallitsi tiukka salailulinja ufojen suhteen 1980-luvun puoleen väliin saakka. Tutkimusmonopoli oli pitkään prof. Felix Ziegelillä. Mm. eestiläiset ufotutkijat joutuivat KGB:n painostuksen kohteiksi (Jyri Lina, Tunne Kelaam). Pedestroikan myötä ufoasenteet vapautuivat. Venäjän ufotutkimusjärjestön johtoon nousivat tri Vseudod Troitski ja kosmonauttikenraali Pavel Popovitsh. Muita ufotutkijoita kosmonautti Maria Popovitsh ja apul.prof. Zlobin. Eestin ufotutkimuksen johtohahmoina toimivat Igor Volke, geologian prof. Herbert Viiding ja tri Erkki Hannolainen. Eestiläisten tutkimuskohteena on ollut mm. merkillinen "meteori" Tallinnan Meriväljassa, syntynyt suljetussa, mutta painottomassa tilassa. 1990-luvulla USA:ssa ollut merkittävää mm. tri Steven Greerin ja CSETI:n ufotutkimukset (5. asteen yhteys) sekä ufoaiheen julkistamiskampanja Disclosure Project. 90-luvun alussa Floridassa esiintyi Gulf Breezen ufoaalto, jonka yhteydessä saatiin mm. hyviä ufovalokuvia. Väitteitä yhteistyöstä avaruusolentojen kanssa on esiintynyt viime vuosina. Mielenkiintoisimpia on tutkija John Lazarin väite, jonka mukaan hänet palkattiin salaiselle Area 51 alueelle selvittämään, miten sinne joutunut ufoalus toimi. Vielä hurjempi on väite, jonka mukaan suurin osa ufoista olisi USA:n rakentamia. Perustana on jo natsi-Saksassa kehitetty ufotekniikka, joka oli saatu 1920-luvulla avaruuskontaktin kautta. Väitteen mukaan ufot saavuttivat jo Hitlerin Saksassa 11000 kilometrin tuntinopeuden. Todisteina esitetään vanhoja valokuvia metallikiekoista, joiden lento-ominaisuuksista kuvat eivät kerro mitään. Kontaktitapaukset 1980-luvulla kontaktitapaukset, avaruusolentojen kohtaamiset, nousivat pintaan. Tutkijoina myös tiedemiehiä: apul.prof. Leo Sprinkle, tri David Jacobs, prof. John Mack. Abduktiotapaukset, ihmisten sieppaukset ufoihin, olivat vuosituhannen lopun hurjin ufoväite. Jacobs katsoo sieppausten lääketieteellisine kokeineen ja risteytyksineen rikkovan ihmiskunnan vapaata tahtoa. "30 vuoden ufotutkimusten jälkeen olen ensimmäisen kerran peloissani ihmiskunnan puolesta." Mack on kiinnittänyt huomiota abduktioiden henkisesti avartavaan vaikutukseen avaruusolennot huolestuneet maapallon saastumisesta. Kontaktitapauksiin liittyvien muistikatkojen vuoksi hypnoosia on ruvettu käyttämään yhtenä tutkimusmenetelmänä. Skeptikkopiireissä hypnoosin luotettavuutta on epäilty. Leo Sprinkle pitää sitä luotettavana, kunhan ei tehdä johdattelevia kysymyksiä. Viimeisin tutkimusmenetelmä remote viewing, kaukonäkö, jota 1980- ja 1990-luvuilla sovellettu vakoiluun. Kouluttajat ja näkijät opettavat tekniikkaa yhä useammalle tiedemiehelle, jotka soveltavat sitä mm. ufotutkimukseen. Kaukonäkijä siirtyy muuntuneen tietoisuuden tilaan, jossa hän voi siirtyä satojen kilometrien päähän ja saada yksityiskohtaista tietoa jopa suljetuista tiloista ja ihmisten aivoista. Kaukonäkötekniikkaa on ufotutkimukseen soveltanut eniten tri Courtney Brown. Ufoja sivuavia tutkimusalueita ovat parapsyykkiset ilmiöt, viljakuviot (ins. Colin Andrews) sekä eläinten leikkelytapaukset (tri Harrison Schmitt, tri Henry Monteith). Kontaktitapauksissa on ilmennyt, että avaruusolentojen kommunikoinnissa yleisimpiä tekniikoita ovat parapsyykkiset ilmiöt, kuten telepatia, ruumiista irtautuminen ja kanavointi. Ufotutkijoiden kesken on viime vuosina käyty väittelyä siitä, tulevatko ufot ja avaruusolennot ulkoavaruudesta vai muilta tajunnantasoilta tai ulottuvuuksista. Mielenkiintoinen ilmiö on, että monet ufojen ja kontaktiviestien yhteydessä esiin tulleet laitteet ja ideat ovat muutaman vuoden kuluttua nousseet virallisen tieteen kehityskohteiksi. Näin on käynyt mm. erilaisten lentolaitteiden suhteen. Samoin kloonaus ja useamman ulottuvuuden maailmankaikkeus ovat tänä päivänä huipputieteen kiinnostuksen kohteina. Suomessa ufotutkimus on kehittynyt hitaasti 1960-luvun pioneerivuosista. Laajin tieteelliseen ufotutkimukseen pyrkivä järjestö on Suomen Ufotutkijat ry. Haastattelututkimusten ja julkaisutoiminnan ohella järjestön ohjelmassa on mm. uforaporttien siirtäminen atk:lle (arkistossa yli 3000 haastatteluraporttia) sekä erityisen ufotutkimuslaukun kehittäminen. Muutama vuosi sitten perustettiin astetta skeptisempi ufojärjestö UFO Finland, joka on keskittynyt lähinnä internet- ja julkaisutoimintaan. Lisäksi Suomessa toimii paikallisia ufojärjestöjä mm. Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Kontaktitapauksiin on erikoistunut Kosmiset Ystävät. Ufoihin liittyvää tutkimusta on käynnistynyt myös Suomen yliopistoissa. Opinnäytteitä yliopistoissa ovat ufoaiheesta tehneet Marko Kananen (gradu ufotutkimuksen historiasta), Juha Hiltunen (väitöskirja ufokirjailija Dänikenin tulkinnoista), Jaakko Närvä (väitöskirja tekeillä kontaktitapauksista) ja Kirsi Hänninen (gradu tekeillä kontaktitapauksista). Suomalaisten ufotutkijoiden kansainvälinen yhteistyö on perinteisesti ollut vähäistä, mutta internet-yhteydet ovat huomattavasti edistäneet kansainvälistä ajatusten vaihtoa. Tutkimusmenetelmät ja niiden ongelmat Useimmiten ufotutkija joutuu tyytymään ufohavaintoja tehneiden haastattelututkimukseen. Havaitsijan kanssa käydään lävitse erilaiset normaalit selitysmallit. Koska ihminen on epäluotettava havainnontekijä, tutkimuksessa on tärkeää henkilön luotettavuuden arvioiminen. Tässä ufotutkimus lähestyy rikostutkimusta (mm. valheenpaljastuskoneen ja hypnoosi käytössä), mutta vaatii huomattavasti hienotunteisemman lähestymistavan. Rikosta ei ole tapahtunut, ja kovakourainen tai skeptinen lähestyminen saattavat estää tapahtumaketjun arkaluontoisimpien yksityiskohtien ilmitulon. Ehkä parhaiten poliisin taitojaan on hyödyntänyt ufotutkimukseen englantilainen Anthony Dodd. Ufoilmiöiden spontaanius vaikeuttaa tutkimuksia. Sama koskee sähköisiä palloja, joista vasta viime aikoina on saatu tarkempia mittaustuloksia. Syynä pidetään mm. kalliorepeämien hankauksen aiheuttamia sähköpurkauksia. Myös tv-mastojen yhteydessä havaittu valopalloja. Useissa ufotapauksissa esiintyy konkreettisia jälkiä, kuten kappaleita, laskeutumisjälkiä, ihojälkiä, implantteja eli istutteita ihon alle, joita voidaan tutkia luonnontieteen keinoja hyödyntäen. Suomessa tunnetuin ufohavainnon yhteydessä saatu näyte on Kallaveden kappale, jota on tutkittu useissa laboratorioissa. Ehkä mielenkiintoisin, perusteellisesti tutkittu ufonäyte on Delnigorskin ufotapauksen yhteydessä kerätyt kappaleet. Virossa Tallinnan Meriväljan maanalainen järkäle on jäänyt mysteerioksi tutkimuksista huolimatta. Suomessa on ongelmana heikot yhteydet tutkimuslaboratorioihin. Espoon viljakuvion keskeltä löytyi metallikuulia, jotka Suomen Ufotutkijat saivat tutkittavikseen. Minkäänlaista laboratoriotestiä ei kuitenkaan saatu aikaan. Ufotutkimuksen tulisi olla mahdollisimman poikkitieteellistä: kemia, fysiikka, tähtitiede, psykologia, sosiologia, uskontotiede, tilastotiede. Luonnontieteet, kemia ja fysiikka, eivät useinkaan sovellu, koska ufoja ei voi houkutella laboratoriokokeisiin. Sen sijaan psykologiaa, sosiologiaa ja tilastotiedettä on käytetty liian vähän. Tärkeää on vertaileva tutkimus, koska usein ufotapauksissa esiintyy toistuvia piirteitä. Arvokkaita vertailukohteita kansainväliset, vähän tunnetut tapaukset. Joskus tutkijat jättävät julkistamatta tiettyjä yksityiskohtia, jotta ne eivät värittäisi uusien ufotapausten kuvauksia. Ehkä eniten ufotutkimuksia ovat tehneet eri maiden armeijat. Tutkimukset ovat usein käytännönläheisiä, mutta salailuun pyrkiviä. Rajoituksena on armeijan rajalliset motiivit: heitä kiinnostaa lähinnä se, muodostavatko ufot uhkatekijän ihmiskunnalle. Salailun pääsyy on pyrkimys hyödyntää ufojen ylivertaista teknologiaa aseteollisuudessa. Jonkin verran yhteistyötä armeijan kanssa ovat tehneet myös Suomen ja Ruotsin ufotutkijat. Johtopäätöksiä Tutkittavaa ufoaineistoa on kasvava määrä. Ufotutkimuksen tärkeyttä ovat viime aikoina korostaneet mm. yhdysvaltalainen Sturrockin komitea sekä ranskalainen Cometa-ryhmä. Tarvitaan lisää tieteellisen koulutuksen saaneita ufotutkijoita, myös Suomessa. Onneksi viime aikoina jää on murrettu yliopistoissa, ja useita opinnäytteitä ufoista on jo valmistunut. On kuitenkin tragikoomista, että suomalaisissa yliopistoissa ufot, kuten muutkin paranormaalit ilmiöt, ovat sallittuja tutkimuskohteita vain, jos sivuutetaan kysymys siitä, ovatko ilmiöt todellisia. Ufotutkimukseen tulisi saada yhteiskunnan rahoitusta. Tähän asti rahallinen tuki ufojärjestöille on ollut vähäisempää kuin harrastustoiminnalle keskimäärin. Vankempi talous edistäisi mm. uforaporttien siirtoa atk:lle, Ufotutkijoiden alueorganisaation kehittämistä, ufotutkimuslaukun valmistumista ja jakelua sekä kansainvälistä yhteistyötä. "Minun on vaikea nähdä mitään järkevää vaihtoehtoa sille hypoteesille, että ufo-ongelman olemuksessa on jotakin, jolla on tekemistä paitsi maan ulkopuolisten laitteiden myös ihmiskunnan eloonjäämisen kanssa. --- samalla kun suuri osa ufoaineistosta näyttää viittaavan maan ulkopuoliseen alkuperään, tuon mahdollisuuden syvällistä alkuperää ei arvosteta tiedeyhteisössä, koska koko ongelma on leimattu tieteelliseltä arvoltaan vain hieman hölynpölyä tärkeämmäksi, eikä siihen sen vuoksi ole syytä kiinnittää vakavaa tieteellistä huomiota." (Prof. James MacDonald Amerikan tieteenedistämisseuran AAAS:n symposiumissa 1969) © 2002 Tapani Koivula
|
||
 |
|
|