|
PARANORMAALIN TUTKIMUKSESSA KEHITTÄMISEN TARVETTA Jarkko Kari
"Tutkimus" on tänä päivänä kova sana. Erään sanakirjan mukaan se tarkoittaa toimintaa, jossa kerätään ja analysoidaan faktoja ja informaatiota sekä yritetään saavuttaa uutta tietoa tai ymmärrystä. Nimikkeen alle mahtuu - tai yritetään mahduttaa - kaikenlaista toimintaa aina Suomen Akatemian rahoittamasta "kovasta" tieteellisestä tutkimuksesta rajatiedon harrastajien harjoittamaan ns. pseudotieteelliseen tutkimukseen saakka. Edellistä pidetään korkeassa arvossa, ja sen tuloksista tiedotetaan suureen ääneen. Sen sijaan jälkimmäistä suomitaan toisinaan ankarasti varsinkin skeptikkojen taholta, eivätkä sen tuottamat tulokset juuri pääse suuren yleisön tietoisuuteen. Paranormaalin tutkijat ovatkin haasteen edessä: miten paranormaalin tutkimusta voisi kehittää ja sitä kautta kohentaa sen asemaa? Olennaisin kysymys on tietysti tämä: miten voimme lisätä tietämystä paranormaalista menestyksellisemmin kuin tähän saakka? Tutkimuksen kehitysmahdollisuuksia on kosolti: tutkijoiden valinta ja kouluttaminen, tietämyksen kartoittaminen, käsitteiden selkiinnyttäminen, tutkimuksen suunnitteleminen, menetelmien hallinta, tuloksista tiedottaminen, rahoituksen järjestäminen sekä yhteistyön tiivistäminen. Ennen kuin lähden käsittelemään näitä tarkemmin, haluan nostaa esiin joitakin perustavanlaatuisia ongelmia, joiden koen tänä päivänä vaivaavan rajatiedon tutkimusta. Paranormaalin tutkimuksen sudenkuoppia Paranormaalia voidaan tutkia kolmella eri kokemustasolla. Voidaan tutkia 1) paranormaaleja ilmiöitä (esim. mittaamalla maasäteilyä), 2) paranormaaleja kokemuksia (esim. haastattelemalla ihmisiä näiden ufokokemuksista) ja 3) tietoa paranormaalista (esim. kysymällä ihmisiltä millaista tietoa he ovat saaneet kanavoimalla). Ongelmana paranormaalin tutkimuksessa on ensinnäkin se, että nämä tasot usein sekoitetaan toisiinsa. Kun esim. ufotutkija haastattelee ufon silminnäkijää, hän ei tutki silloin ufoa, vaan silminnäkijän elämystä siitä. Hän tutkisi ufoa vain siinä tapauksessa, että hän joko itse tarkkailisi ufoa tai analysoisi sen jättämiä fyysisiä jälkiä tai kappaleita. On olennaisen tärkeää olla tietoinen siitä, millä tasolla tutkii paranormaalia, sillä mitä enemmän on kyse muilta saaduista tiedoista, sitä enemmän mukana on inhimillisiä tekijöitä vaikuttamassa tutkimustuloksiin. Toinen heikko kohta raja-alueen tutkimuksessa on mielestäni se, että kyseessä on lähinnä yksittäistapausten keräily. Ihmisten kokemuksista keräillään luetteloita ja kootaan tilastoja, mutta niistä ei sanota mitään yleispätevää, eikä niitä juuri tulkita. Ei ole ihme, että tiede pitää pseudotieteitä paikallaan junnaavina: nämä eivät kykene edistymään teoreettisella tasolla eivätkä muutenkaan kehity. Olisi paikallaan kysyä, ketä kokemuskuvausten kerääminen oikeastaan palvelee tai kiinnostaa: koko kansaa, rajatiedon harrastajia vaiko pelkästään alan tutkijoita? Väitän, että ihminen on olento, joka tarvitsee kokonaisuuksia - varsinkin nykyaikana kun informaatio on niin tavattoman pirstaleista ja sitä on tarjolla joka tuutista. Onko alan tutkimustulosten välttämättä noudatettava tätä samaa kaavaa? Sanoisin että punaisen langan löytäminen ja kokonaisuuksien hahmottaminen on tässäkin A ja O. Kokemuksia pitäisi tulkita, niille pitäisi antaa merkityksiä, niitä pitäisi vertailla keskenään. Eikä tutkimuksessa tulisi keskittyä vain paranormaaleihin kokemuksiin, vaan kaikenlaiset rajatietoon liittyvät tutkimuskohteet tulisi ottaa huomioon. Kolmas epäkohta paranormaalin tutkimuksessa on ollut se, että on pääasiassa yritetty todistaa yliluonnollisten ilmiöiden olevan olemassa. Tätä on tehty jo yli sata vuotta, mutta vieläkään ei ole juuri päästy eteenpäin. Paranormaalien kokemuskertomusten keräilyhän tähtää nähdäkseni juuri tähän, yliluonnollisen olemassaolon todistamiseen. Mitä siinä on todistettavaa? Eihän tietääkseni ole edes tieteellisesti todistettu, että rakkauttakaan on olemassa. Todistusaineistoa paranormaalista on kerätty ympäri maailmaa jo valtava määrä, mutta vieläkään ihmiset eivät ainakaan julkisesti oikein usko paranormaaliin. Kuinka suuri määrä aineistoa sitten riittää vakuuttamaan suuren yleisön ja tieteen? Pahoin pelkään, ettei mikään määrä todistusaineistoa koskaan riitä tähän. Jos joku on vakaasti sitä mieltä, ettei yliluonnollista ole, mitkään toisin puhuvat todisteet eivät ehkä käännytä häntä. Jos taas joku uskoo yliluonnolliseen, hän ei tarvitse todisteita. Luulenpa, että sananlasku "sen uskoo minkä näkee" pitää melko hyvin kutinsa. Milloin me vihdoin pääsemme tämän todisteluvaiheen ylitse? Eikö olisi jo aika mennä eteenpäin ja kysyä uudenlaisia kysymyksiä: Mitä paranormaaleja ilmiöitä on olemassa? Miten ne toimivat? Mikä merkitys paranormaalilla on ihmisille, ja miten yliluonnollinen koskettaa ihmisen elämää? Tutkijoiden valinta ja kouluttaminen Olen sitä mieltä, että ihan kenen tahansa ei pitäisi päästä paranormaalin tutkijaksi. Kun raja-alueen tutkijoita valitaan, täytyy ottaa huomioon, että kaikki eivät yksinkertaisesti "kelpaa" tutkijoiksi. Tutkijalla on oltava niin sanotusti "tutkijan luonne". Hänen pitää olla kriittinen, mutta samalla mieleltään avoin. Häneltä tulee löytyä objektiivisuutta, pitkäjänteisyyttä, pikkutarkkuutta ja peräänantamattomuuttakin. Akateemisesta koulutuksesta on tutkijalle suuri etu. Tutkijoiden valinnassa olisi ratkaistava ainakin seuraavat kysymykset. Kuka valitsee tutkijat? Millä perusteilla tutkijat valitaan? Miten tutkijoita koulutetaan? Raja-alueen tutkijoilla olisi paljon opittavaa tieteeltä. Varsinkin tieteellisen menetelmän tuntemus olisi hyvin hyödyllistä jokaiselle alan tutkijalle. Luulen, että monikaan ulkopuolinen ei pidä harrastajatutkijoiden tutkimuksia kovin korkeatasoisina tai luotettavina. Niiltä tavallaan puuttuu se auktoriteetin leima, joka tieteellisillä tutkimuksilla lähes poikkeuksetta on. Henkilökohtaisesti en tiedä kuinka luotettavia alan tutkijoiden tekemät tutkimukset ovat, mutta luulenpa että harvalla on riittävä koulutus tehtävään. Yhdenkin tieteellisen perusmenetelmäoppaan lukeminen auttaisi kummasti. Vielä parempi vaihtoehto olisi se, että tutkijoille järjestettäisiin tutkimuksen tekemisen kursseja. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tutkimuksen määrä ei ratkaise, vaan laatu. Tähän tulisi panostaa. Laatua ei synny elleivät tutkijat tiedä mitä tekevät. Käsitteiden selkiinnyttäminen Puhuttaessa paranormaalin tutkimuksesta olen usein nähnyt käytettävän termiä "parapsykologiset kokemukset" tai "ilmiöt", jolla kirjoittajat ovat selvästi kuitenkin tarkoittaneet paranormaaleja ilmiöitä laajemmin. Parapsykologisia ilmiöitä ovat mielestäni vain ne ilmiöt, joita parapsykologia tutkii, eli käsittääkseni ESP (telepatia, selvänäköisyys ja ennalta tietäminen), PK (psykokinesia) ja jotkut muut ilmiöt (OBE, NDE, kummitukset jne.). Termien kanssa kannattaa tutkijoiden (ja muidenkin) olla tarkkana, jotta väärinymmärrykset vältettäisiin. Jos termien merkityksestä on vähänkin epäselvyyttä, ne tulisi määritellä ainakin jollain tavalla. Jos selittämättömiä, tieteellisen maailmankuvan ulkopuolella olevia ilmiöitä halutaan tutkia mahdollisimman laaja-alaisesti, käyttäisin itse termiä paranormaalit tai yliluonnolliset kokemukset/ilmiöt. Suomessa paranormaalin tutkimusta harjoittavat ainakin periaatteessa lähinnä parapsykologiset seurat. Nämä seurat on mielestäni nimetty aivan liian kapea-alaisesti, elleivät ne halua tutkia vain ja ainoastaan parapsykologisia ilmiöitä ja kokemuksia. Mutta mitä järkeä siinäkään olisi? Silloin suuri osa kokemuksista menisi siivilän läpi vain sen takia, koska ne eivät osu seurojen kiinnostuksen suppealle alueelle. Kaikella tällä haluan sanoa, että pätevää tutkimusta ei voi tehdä, jos edes peruskäsitteistä ei ole päästy yksimielisyyteen. Jonkin tahon olisi otettava tehtäväkseen määritellä ainakin peruskäsitteet ja valita näille soveliaat termit. Tietämyksen kartoittaminen Jotta tiedettäisiin, mitä pitäisi tutkia, on ensin tiedettävä, mitä on jo tutkittu. Tämä siksi, ettei tutkittaisi uudestaan sellaisia asioita, joita on jo aiemmin tutkittu. Tutkijayhteisön pitäisi ehdottomasti olla historiatietoinen, jotta pyörää ei niin sanotusti keksittäisi uudestaan. Kun tiedetään, mitä tulisi tutkia, on tutkimustiedon aidolle kehityksellekin hyvät edellytykset. Tietämyksen kartoittaminen tarkoittaa yksittäisen tutkijan kohdalla sitä, että hän ottaa systemaattisesti selvää mahdollisimman monesta oman tutkimusaiheen läheltä liippaavasta tutkimuksesta: kuka on tehnyt tutkimuksen, missä se on tehty ja milloin, mitä menetelmiä on käytetty sekä ennen kaikkea mitä tuloksia on saatu. Tiettyä tutkimusta tehdessä aikaisempaan kirjallisuuteen tutustuminen ei merkitse sitä, että pitäisi lukea kaikki jo tehdyt tutkimukset, vaan vain sellaiset, jotka jotenkin liittyvät tutkijan omaan tutkimukseen ja ovat tämän kannalta hyödyllisiä. Tutkimuksen suunnitteleminen Tutkimuksen tekeminen vaatii suunnitelmallisuutta alusta loppuun saakka. Jos tutkimuksen suunnittelee kehnosti, ei voi odottaa tulostenkaan olevan luotettavia. Suunnittelu täytyy aloittaa ennen kuin mitään konkreettista tutkimusta ruvetaan tekemään. Mitä yksityiskohtaisemmin tutkimus suunnitellaan, sitä helpommaksi itse tutkimuksen teko käy. Tutkimuksella pitäisi aina olla jokin määrätty kohde, "punainen lanka", jota seurata. Tätä kutsutaan virallisemmalla nimellä "tutkimusongelmaksi". Ei voi tehdä merkityksellistä tutkimusta paranormaalista "yleensä". Tutkijan pitäisi myös etukäteen miettiä, miksi hän tekee juuri tietynlaisen tutkimuksen. Mitä hän haluaa saada selville tutkimuksensa avulla? Mitä uutta sillä on annettavaa muille? Mitä menetelmää tai menetelmiä tutkimuksessa olisi soveliainta käyttää? Kenelle tutkimuksen tuloksista pitäisi raportoida (julkaista) ja mitä kanavaa käyttäen? Mikä on tutkimuksen aikataulu ja miten rahoitus järjestyy? Nämä ovat asioita, joita tulee pohtia siis jo ennen tutkimuksen tekemistä. Paranormaalin tutkimusta olisi hyvä suunnitella myös tutkimussuuntausten (tai -ohjelmien) tai peräti koko tutkijayhteisön tasolla. Tämä merkitsee pohjimmiltaan sitä, että tutkijat yhdessä sopivat mihin päämäärään tai -määriin tutkimuksella pyritään. Tutkijayhteisön tasolla voidaan pohtia samoja kysymyksiä kuin yksittäisen tutkijan tasollakin, vain laajemmassa mittakaavassa. Tutkimusta suunnitellessa on tärkeää pitää mielessä ainakin taustalla tutkimuksen "suuret linjat" eli lopullinen päämäärä jota tavoitellaan. Yleisimmillään tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa julkista, yleispätevää, luotettavaa ja objektiivista tietoa, jota muut voivat sitten käyttää hyväkseen joko käytännön elämässä tai omissa tutkimuksissa. Tästä voi sitten lähteä tarkentamaan sitä tutkimuksen "punaista lankaa". Menetelmien hallinta Jani Lassila lausuu artikkelissaan (Ultra 5-6/98, s. 37) alan tutkimusyhteistyöstä näin: "Haluamme tietää totuuden, mutta menetelmämme vaihtelevat. En tiedä, onko olemassakaan yhtä ainoaa oikeaa menetelmää." Tähän sanoisin, että ei varmasti ole olemassa yhtä oikeaa menetelmää totuuden löytämiseksi. Luulen että menetelmiä on monia, jotka kukin täydentävät toinen toistaan. Tärkeintä on kuitenkin päämäärä, ei menetelmä. Silti täytyy muistaa, että tarkoitus ei pyhitä keinoja. Koska tutkimusmenetelmä on keino määränpäähän pääsemiseksi, menetelmäksi tulisi aina valita se, joka vie tutkijan varmimmin perille. Tutkimusmenetelmiä on kahdenlaisia: aineiston keruumenetelmiä ja analyysimenetelmiä. Lassila kiteyttää oivallisesti alamme tutkimustoiminnassa käytettävän päämenetelmän: "tämä perustuu nyt tunnettujen tekijöiden karsimiseen ja tuntemattomien ilmiöiden luonteen ja taustojen tilastointiin". Miksi paranormaaleja kokemuksia pitäisi vain luokitella ja tilastoida? Lisääkö tämä meidän ymmärrystämme näistä ilmiöistä? Tässä suhteessa tiede on vahvoilla, koska sillä on apparaatit kehittää erilaisia teorioita, ts. sanoa yksittäisten tapausten pohjalta, näistä abstrahoimalla, jotain yleistä. Kokemusten keräämisen yhteydessä Lassila painottaa "kuinka tärkeää jokaisen yksilön vähäisinkin kokemus on!" Niin, kyllähän ne ovat periaatteessa tärkeitä, mutta millä ihmeellä jokaisen ihmisen jokainen kokemus saadaan selville? Ja vaikka ne saataisiinkin kerättyä, mitä tällaisella aineistolla sitten tekisi? Jos noudatetaan ufotutkijoiden mallia, tuloksena olisi tuhansia ja taas tuhansia sivuja pitkä luettelo yksittäistapauksista ryhmiteltynä alaluokkiin. Näistä voisi sitten olla lopussa jopa jonkinlaisia tilastoja. Mitä hyötyä tällaisesta "raportista" sitten olisi ja kenelle? Kuka sitä jaksaisi ylipäätänsä lukea? Kenellä olisi sitä paitsi edes varaa ostaa tällaista raporttia, joka saattaisi maksaa tuhansia markkoja? Vaihtoehtona olisi tieteellisen menetelmän malli: kerätään joukko tapauksia, ja tehdään näiden pohjalta yleistyksiä. Ei tarvitsisi kerätä joka ikistä tapausta, vaan edustava joukko niitä. Tätä sitten analysoitaisiin niin, että koetetaan löytää kokemuksista toisaalta yhdistäviä, toisaalta erottavia piirteitä. Näissä kahdessa lähestymistavassa huomattavin ero on ehkä se, että harrastajatutkijat painottavat tutkimusaineiston keräämistä, kun taas akateemiset tutkijat pitävät analyysiä tärkeämpänä. Tämä riippuu tietysti aineiston luonteesta, eli onko se määrällinen vai laadullinen. Menetelmää valittaessa ja sovellettaessa olennaisinta on se, että menetelmä mahdollistaa vastauksen saamisen tutkimusongelmaan. Jos päämäärä eli vastaus jää saamatta, tutkimuksen suunnittelussa on oltava jotakin vikaa. Tuloksista tiedottaminen Hyvästäkään tutkimuksesta ei ole mitään hyötyä, jos siitä ei tiedoteta muille ihmisille. Harrastajatutkijoiden tekemä tutkimus jää nykyään liian usein sisäpiirin tiedoksi. Esimerkiksi Suomen Ufotutkijat ry jakaa vuosittain jäsenilleen ilmaiseksi Uforaportin, mutta muiden on maksettava siitä yli sata markkaa. Luulenpa, että tutkimusraportin hankkivat itselleen vain ne, jotka ovat asiasta todella kiinnostuneita. Akateemisessa maailmassa tilanne ei ole yhtään parempi. Tutkimukset ovat käsittääkseni suurelta osin opinnäytetöitä, joita ei laajemmin julkaista. Jos niitä julkaistaankin, ne jäävät usein vain raportiksi oman laitoksen tai tiedekunnan julkaisusarjaan. Miksi ei nähdä enemmän vaivaa saattaa paranormaalia koskevia tutkimustuloksia ns. suuren yleisön tietoisuuteen? Arvelevatko alan tutkijat, että suurta yleisöä ei kiinnosta tietää näistä asioista? Tähän en usko. Olisiko vika siinä, että tehdään sellaista tutkimusta, joka ei kiinnosta laajempaa lukijakuntaa? Ken tietää. Tiedotuskanavan valinta riippuu luonnollisesti siitä, kenelle halutaan tiedottaa tutkimustuloksista. Jos kohdeyleisönä ovat kaikki yliluonnollisesta kiinnostuneet, nykyiset tiedottamisen keinot ovat täysin riittämättömiä. Tällöin pitäisi käyttää sellaisia kanavia, jotka on helposti tavoitettavissa: kirjoja, sanomalehtiä, aikakauslehtiä, tiedotuslehtisiä, radiota, televisiota ja internetiä. Joukkotiedotusvälineitä hyödyntämällä paranormaalin tutkimuksesta - ja paranormaalista yleensäkin - saadaan tieto leviämään paljon laajemmalle ja tehokkaammin kuin millään sisäpiirin raporteilla. Paranormaalin tutkimuksen tuloksista tiedottamisessa suurelle yleisölle on tärkeää, että kynnys tiedon hankkimiselle on matalalla. Tutkimustiedon tulisi olla helposti saatavilla ja halvalla hankittavissa, jotta laiskuus tai köyhyys ei ainakaan olisi esteenä. Onneksi Suomessa on erinomainen kirjastolaitos tasoittamassa tilannetta. Rahoituksen järjestäminen Suuri murheenkryyni paranormaalin tutkimukselle on tarvittavan rahoituksen järjestäminen. Kun ei ole rahaa, ei ole resursseja. Niinpä alamme tutkimus on jäänyt lähinnä hajanaiseksi harrasteluksi. Seuratasolla tutkimus tietääkseni rahoitetaan jäsenmaksuilla, lahjoitusvaroilla ja valtion tuella, mikä ei tietenkään riitä juuri mihinkään. Pätevän tutkimuksen tekijöitä varmasti löytyy, mutta maksajia ei. Akateeminen tutkimus kustannetaan tavallisesti eri säätiöiden ja rahastojen apurahoilla. Uuden henkisen tutkimuksen tiederahaston perustaminen pari vuotta takaperin oli askel tähän suuntaan. Sen tarkoituksena on tukea kaikenlaista henkisyyteen ja uuteen ihmiskuvaan liittyvää tutkimusta. Valitettavasti vain rahasto ei ole vielä päässyt toimimaan odotetulla tavalla, koska sen pitää edelleen maksaa jonkin kirliankonferenssin tappioita. On vaikea nähdä, miten harrastajatutkimus voisi saada lisää taloudellista tukea, elleivät rajatiedon "suhdanteet" muutu. Sama pätee tietysti paranormaalin akateemiseen tutkimukseen, jonka rahoitus on lähes täysin eri säätiöiden käsissä. Kiteyttäen voisi todeta, että paranormaalin tutkimuksen rahoitus on riippuvainen ihmisten armeliaisuudesta. Luulen että varsinkin harrastajatasolla rajatiedon tutkimusta tehdään suurelta osin todellakin harrastuksena eli ilman korvausta, mikä on kyllä ihailtavaa. Yhteistyön tiivistäminen Oikeastaan sain kimmokkeen koko tämän jutun kirjoittamiseen Lassilan artikkelista, jossa hän puhuu paranormaalia koskevasta tutkimusyhteistyöstä seurojen välillä ja tämän tiimoilta järjestettävästä kokouksesta Ultrapäivillä heinäkuussa. Mielestäni Lassilan ajatus alan tutkimusyhteistyöstä on erittäin kannatettava, sillä yhteistyössähän on tunnetusti voimaa. Lassila toteaa artikkelissaan, että "yhteistyötä eri käsitysten ja menetelmien sekä tahojen välillä on merkillisen vähän". Tämä saattaa johtua siitä, että kukin yhdistys käsittää asiat omalla tavallaan. Ehkä ne katsovat, että muilla ei ole paljoa annettavaa heille. Toinen selitys tutkimusyhteistyön puuttumiselle voi olla luonnollisesti se, että yhdistyksillä ei ole resursseja tehdä tutkimusta. Vai voisiko kyseessä olla se, että alan ihmiset katsovat jo tietävänsä kaiken tarpeellisen, minkä vuoksi tutkimusta ei pidetä tarpeellisena? Toivottavasti näin huonosti ei asian laita ole, sillä silloin tutkimustoimintaa olisi todella vaikea saada aikaiseksi. Sitten Lassila mainitsee samassa kappaleessa mahdollisen "parapsykologisen tutkimuksen yhteistyöjärjestön" perustamisen. On taas pantava merkille, ettei järjestön nimi vain johda kapea-alaisuudessaan harhaan! Miten olisi "Paranormaalin Tutkimusyhteistyö ry"? Tämä yhteistyöjärjestö olisi jonkinlainen katto-organisaatio, jonka jäsenistö koostuisi tutkimusseuroista ja yksittäisistä tutkijoista. Tiedeyhteisössä paranormaaliin liittyvä tutkimusyhteistyö on oikeastaan olematonta. Tämä johtunee siitä, että akateemisella tasolla on ainakin omassa maassamme toistaiseksi hyvin vähän tutkijoita, joiden oma tutkimusprojekti suuntautuu rajatiedon alueelle. Jonkinlaista yhteistyötä voisi saada aikaan vaikkapa perustamalla paranormaaliin keskittyvän tutkimusryhmän, olipa tämä sitten kuinka epävirallisella tasolla tahansa. Olen myös miettinyt sitä, miksi alan harrastajatutkijat eivät voisi tehdä yhteistyötä myös yliluonnollisen tutkimisesta kiinnostuneiden akateemisten tutkijoiden kanssa. Rajatiedon tutkijat voisivat oppia akateemisilta tutkijoilta tutkijantaitoja, ja akateemiset tutkijat puolestaan voisivat oppia tuntemaan tutkimuskohteensa paremmin, jos heillä on raja-alueen asiantuntijoita opastamassa. En tiedä kuinka virallisella tasolla tällainen yhteistyö voitaisiin järjestää, sillä tiedeyhteisöhän ei tunnetusti kelpuuta jäsenikseen ns. "maallikkoja". Koska paranormaalia ei Suomessa tutkita akateemisella tasolla missään järjestelmällisesti (erillisessä laitoksessa tai edes tutkimusohjelmassa), yhteistyön olisi toimittava yksittäisten tutkijoiden tai tutkimusryhmien välillä. Luulen että tällainen yhteistyö voisi osoittautua hedelmälliseksi. Askel kerrallaan Tässä on nyt tullut esitettyä melkoinen joukko kehitys- ja parannusehdotuksia paranormaalin tutkimukseen. Ei ole tarkoituksenmukaista eikä edes mahdollista, että tutkimustoimintaa aletaan yhtäkkiä muuttamaan kaikilla rintamilla. Riittää kun otetaan kehittämisen kohteeksi muutama asia kerrallaan. Tutkimustoiminnan kehittäminen on todella haastava tehtävä, joten se tulisi suunnitella, toteuttaa ja arvioida mitä suurimmalla huolella. Jos edes halua kehittämiseen löytyy alan tutkijayhteisöstä, tulevaisuus näyttää paranormaalin tutkimuksen kannalta valoisammalta. Aloittelevana tutkijana (Tampereen yliopistossa) itselläni on ollut mielessä jonkinlaisen paranormaalin tieteellisen tutkimusryhmän perustaminen Suomeen. Kehotan kaikkia akateemisen koulutuksen saaneita tai saavia, jotka ovat kiinnostuneita paranormaalien ilmiöiden ja/tai rajatiedon tieteellisestä tutkimisesta, ottamaan minuun yhteyttä. Alkaa olla aika järjestää rivimme!
Jarkko Kari p. (03) 215 8062
© 1998 Jarkko Kari Artikkelin lyhennelmä julkaistiin Ultrassa 7-8/98
|
||
 |
|
|