Fox: Religion, spirituality and NDE

Leo Näreaho

KIRJAESITTELY

FOX, Mark: Religion, Spirituality and the Near-Death Experience (London and New York: Routledge, 2003) [380 s.]

Olisiko niin, että kuolemanrajakokemuksista (Near-Death Experiences = NDE, käytän tekstissäni myös englanninkielistä lyhennettä) on tulossa vähitellen akateemisesti hyväksytty tutkimuskohde myös lääketieteen ulkopuolella!? Yksi merkki tästä voi olla se, että tunnettu tieteellisen kirjallisuuden kustantamo Routledge on julkaissut englantilaisen uskontotieteilijän ja filosofin Mark Foxin kirjan rajakokemuksista. Kirja on (ehkä liiankin) paksu; suurin osa sivuista kuluu olemassa olevan tutkimuksen ja teorioiden arviointiin, mutta mukana on myös Foxin ja kumppaneiden oma empiirinen selvitys, joka perustuu jo aikaisempina vuosikymmeninä kerättyyn uskonnollisia kokemuksia kartoittavaan aineistoon. Fox ei kirjassaan lopulta ota jyrkkää kantaa sen suhteen, mikä olisi paras selitys rajakokemuksille. Käyn seuraavassa läpi Foxin kirjan pääteemoja.

Fox selostaa melko perusteellisesti aikaisempaa kuolemanrajakokemuksia koskevaa kirjallisuutta ja samalla myös kiistoja, joita vuosituhannen vaihteessa syntyi tunnettujen amerikkalaisten NDE-tutkijoiden kesken. Rajakokemusten "isän" Raymond Moodyn 1975 julkaisema kirja Life after Life ei ollut tieteellinen tutkimus. Se antoi osin aiheettomasti rajakokemuksesta kuvan sangen yhtenäisenä kokemustyyppinä, mutta nosti joka tapauksessa rajakokemuksen myös tutkijoiden tietoisuuteen. Harvempi kuitenkaan tietää, että Moody on myöhemmin jatkanut melko radikaalilla tavalla kuolematutkimuksiaan. Vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan Reunions (yhdessä John Perryn kanssa) hän kertoo tuloksista, joita hän on saanut ns. peilituijotuksen (mirror-gazing) avulla. Kautta historian on esiintynyt väitteitä, että aaveilmestyksiä saadaan esiin tuijottamalla pitkään peileihin. Moody rakensi kotiinsa Alabamahan eräänlaisen peilihuoneen, jossa kutsutut koehenkilöt tuijottivat hämärässä huoneessa pitkän aikaa suureen peiliin. Moodyn mukaan ihmiset näkivät peilin kautta kuolleita omaisiaan ja jopa heitä kosketellen keskustelivat heidän kanssaan! Ei ole yllättävää, että tällaiset kokeilut ovat herättäneet kritiikkiä monissa alkuperäisistä rajakokemuksista kiinnostuneiden joukossa. Yksi heistä on Michael Sabom, joka julkaisi 1982 tärkeän tutkimuksen kuolemanrajakokemuksista. Hän on myöhemmissä kirjoituksissaan (mm. 1998 julkaistu kirja Light and Death) siirtynyt kannattamaan konservatiivista raamatullista tulkintaa rajakokemuksista. Näitä kokemuksia on tarkasteltava lopulta Raamatun totuuksien valossa. Samalla Sabom on kritisoinut tunnettua NDE-tutkijaa Kenneth Ringiä (ja samalla rajakokemusten tutkimusyhteisöä IANDS:ä [International Association for Near-Death Studies]) halusta perustaa uusi "uskonto" rajakokemusten pohjalle. Ring on puolestaan torjunut Sabomin kritiikin, mutta on kommentoinut ilmeisen tyytymättömänä, että monissa IANDS:n tilaisuuksissa tunnelma on kuin herätyskokouksessa.

Tällainen rajakokemuksiin liittyvä "uskonnollinen sota" on ikävä asia kiihkottoman tutkimuksen kannalta. Tilanne heijastaa mielestäni erityisesti amerikkalaista kulttuuri-ilmastoa, jossa uskontoon liittyvät kysymykset ovat paljon kärjekkäämmin esillä kuin Euroopassa. Ehkäpä rajakokemusten tutkimuksen painopiste on siirtymässä juuri tämän takia Eurooppaan? Ainakin eurooppalaisten tutkijoiden toimesta on viime aikoina julkaistu pari tärkeää tutkimusta (ja kirjan kirjoittaja Fox on englantilainen).

Akateemisia reaktioita rajakokemuksiin esitellessään Fox kiinnittää mielestäni tärkeällä tavalla huomiota teologien lähes täydelliseen vaikenemiseen rajakokemuksista ja niiden tulkinnoista. Poikkeuksia toki on. Saksalainen teologi Hans Küng on esittänyt kriittisen tulkinnan rajakokemuksista; englantilainen Paul Badham taas pitää NDE-kuvauksia tärkeinä, koska ne voivat olla uudistamassa nykyihmisen uskoa Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Yksi syy (myös) teologien vaikenemiseen NDE-kirjallisuudesta saattaa olla akateemisen yhteisön yleinen nyreä suhtautuminen rajakokemuksiin, jotka sijoitetaan "parapsykologisen" tutkimuksen lokeroon ja kaikki mikä on tuossa lokerossa, on parasta kiertää kaukaa. Toisaalta tilanne saattaa heijastaa nykyteologien epävarmaa suhtautumista omaan kristilliseen tuonpuoleisuustulkintaan, jolloin rajakokemuksiinkin on vaikea löytää perusteltua suhdetta. Joka tapauksessa myöskään Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ei ole tietääkseni tehty yhtään gradua, lisensiaattityötä tai väitöskirjaa rajakokemuksista.

Edelleen Foxin kirjan ansioksi on luettava, että tekijä suhteuttaa rajakokemukset yleisempään mystisistä kokemuksista käytyyn keskusteluun, mitä näkee harvoin NDE-kirjallisuudessa. Rajakokemuksia voi epäilemättä pitää mystisinä kokemuksina. Jälkimmäisten tunnuspiirteisiin lasketaan tavallisesti mm. ykseyden kokemus, normaalin ajan ja paikan kategorioiden katoaminen, sanoinkuvaamattomuus ja haltioitumisen tunne. Näistä piirteistä useimmat sopivat ainakin syvään, "transsendentaaliseen" rajakokemukseen. Mystiikan tutkimuksessa on viime vuosina keskusteltu varsinkin mystisen kokemuksen suhteesta mystikon kulttuuris-kielelliseen taustaan. Erityisesti amerikkalainen tutkija Steven Katz on väittänyt, että mystisillä kokemuksilla ei ole kulttuurit ylittävää "yhteistä ydintä" (common core), vaan kokemusta muovaavat aina läpikotaisin mystikon uskonnollinen tausta, koulutus ja uskomukset.

Foxin keskustelu Katzin (ja muiden tutkijoiden) näkemyksistä olisi ytimekkäämpi, jos hän selkeämmin erottelisi erivahvuisia väitteitä. Ensiksi, on mahdollista väittää, että mystikon tausta sopivassa tilanteessa synnyttää mystisen kokemuksen; tämä on naturalistinen mystisen kokemuksen selitys, mitään "yliluonnollista" tekijää ei tarvitse olettaa kokemuksen synnyssä. Ilmeisesti Katz ei sitoudu näin vahvaan kantaan (tästä Fox huomauttaakin; Katzin kanta on ehkä hiukan epäselvä). Toiseksi, on tietysti aivan eri asia väittää, että kaksi eri kokijaa ilmaisevat kokemuksen oman kulttuurinsa ja (uskonnollisen) traditionsa käsittein; tämä väite on jonkinasteinen itsestäänselvyys. Jälkimmäinen väite ei sinänsä sulje pois mahdollisuutta, että molemmilla on ollut kokemus samasta kohteesta, vaikka voi tietysti olla niin, että emme koskaan saata tietää (varsinkin mystisen kokemuksen ollessa kyseessä), onko kohde sama. Ilmeisesti kuitenkin kokijoiden kuvausten rakenteellinen samankaltaisuus (samat vaiheet, samanlainen "juoni") lisää sen todennäköisyyttä, että molempien henkilöiden kokemuksella on sama aiheuttaja. Fox korostaa aivan oikein, että NDE-kuvauksissa on samoja motiiveja jopa kulttuurista riippumatta (esim. siirtyminen pimeydestä valoon). Samoin hän huomauttaa, että kokemuksissa on kokijan taustaan ja odotuksiin nähden usein yllättäviä elementtejä. Nämä seikat epäilemättä vähentävät sen todennäköisyyttä, että rajakokemukset olisivat pelkästään kokijan kielellisen ja kulttuurisen taustan tuotetta; tämän johtopäätöksen Fox myös tekee. Sitten hän toteaa, että tämä jättää avoimeksi mahdollisuuden, että kokemuksilla on sittenkin yhteinen ydin. Puhe "yhteisestä ytimestä" on kuitenkin epämääräistä. Tarkoitetaanko sillä, että kokijoiden kuvaukset ovat samankaltaisia, heidän "alkuperäiset" kokemuksensa ovat samankaltaisia vai että kokemuksilla on yhteinen aiheuttaja? Ilmeisesti viimeisin vaihtoehto on se, mitä mystisten kokemusten yhteisellä ytimellä tavallisesti tarkoitetaan. Mutta tällöin on huomattava, että eri rajakokemusten yhteisen aiheuttajan ei silti tarvitse olla "transsendenttinen" tekijä, vaan se voi olla kaikille ihmisille yhteinen aivorakenne, joka tuottaa kulttuurista riippumatta samankaltaisia kokemuksia. Tämän mahdollisuuden Fox toki tiedostaa käsittelemällä kirjassaan kaikkia tärkeimpiä biologis-neurologisia rajakokemusten selityksiä.

Fox käy läpi kaikki tunnetuimmat neurologiset rajakokemusten selitykset (joita en tässä esittele sen tarkemmin). Tekijä ei näytä tuntevan kahta tärkeää vuonna 2001 ilmestynyttä lääketieteellistä tutkimusta rajakokemuksista: Sam Parnian johdolla tehty englantilainen tutkimus (ilmestyi Resuscitation-lehdessä) ja Pim van Lommelin johdolla tehty hollantilainen tutkimus (ilmestyi Lancetissa). Tämä voi tietysti selittyä sillä, että vaikka Foxin kirja on julkaistu 2003, julkaisuprosessi on kestänyt sen verran kauan, että tekijä ei ole saanut mainittuja tutkimuksia mukaan. Kirjan sisältöön niillä kyllä olisi ollut vaikutusta. Parnian tutkimuksen yksi tulos nimittäin on, että rajakokijoiden veren happi- ja hiilidioksidipitoisuudet eivät poikkea ei-rajakokijoiden arvoista (tosin tutkittavien määrä oli tutkimuksessa pieni). Tällaisia tutkittuja tapauksia Fox juuri kaipaa keskustellessaan hyperkarbiasta eli hiilidioksidin liikamäärästä veressä mahdollisena NDE:n selittäjänä. Mielenkiintoisimpia huomiota Fox tekee esitellessään ohimolohkoepileptisiä kohtauksia yhtenä oletettuna rajakokemuksen neurologisena perustana. Tunnettu neuropsykologi Oliver Sacks esimerkiksi väittää, että tahattomat epileptiset purkaukset ohimolohkossa voivat nostaa esiin joillekin potilaille hyvin tärkeitä ja merkityksellisiä muistoja (joihin voi liittyä myös musiikin "kuulemista") eikä vain pelkkiä katkelmallisia muistikuvia. Samoin epileptisen kohtauksen saattaa laukaista stressi, kun henkilö huomaa olevansa yksin vieraiden ihmisten joukossa (eikö juuri näin tapahdu usein rajakokijalle, huomauttaa Fox: sairaalan "kasvoton" henkilökunta yrittää elvyttää potilasta?). Ohimolohkokohtaukset voivat tuottaa myös hyvin negatiivisia kokemuksia, mikä selittäisi kielteisten ja pelottavien rajakokemusten esiintymisen. Mielenkiintoinen havainto on myös, että ohimolohkoepilepsiasta kärsivillä ihmisillä on usein oireita, joita nimitetään hypergrafiaksi. Henkilöllä on pakonomainen tarve kirjoittaa pitkiä tekstejä mystisistä ja uskonnollisista ongelmista. Vaikka tällaisesta piirteestä ei tavallisesti rajakokemusten yhteydessä raportoida, saattaa tämä johtua siitä - kuten Fox huomauttaa - että tutkijat ovat jo editoineet julkisuuteen tulevia NDE-kertomuksia. Foxin mukaan esim. siinä arkistossa, johon on kerätty (Englannissa) ihmisten spontaaneja uskonnollis-mystisiä kokemuksia (joissa on mukana myös rajakokemuksia) ja johon Foxin kirjan empiirinen osuus perustuu, on selviä merkkejä hypergrafiasta. Lisätutkimuksia olisi varmasti asiassa syytä tehdä.

Fox pitää aiheellisesti neurologisten NDE-teorioiden puutteena sitä, että ne eivät selitä rajakokemusten voimakasta merkitysulottuvuutta: kokija kertoo tarinan, jossa on koherentti rakenne ja juoni. Juuri tarinoiden ("narraatioiden") kautta annamme elämämme tapahtumille merkityksen. Jopa koko elämämme ja minuutemme voidaan tulkita tarinaksi, jonka olemme itse "kirjoittaneet". Eikö sama päde rajakokemuksiin? Kokijoiden kuvaukset ovat voineet muovautua eläväksi, kokonaiseksi tarinaksi vasta pidemmän ajan kuluessa kokemuksen jälkeen. Tämä on samalla tapa, jolla aivomme käsittelevät kuoleman uhkaan liittyvää stressiä ja auttavat kokijaa ymmärtämään kriisin. On myös muistettava, että ihmisen muisti ei ole staattinen tapahtumien rekisteri, vaan dynaaminen ja valikoiva systeemi. Tämä on mielestäni pohtimisen arvoinen näkökulma, mutta silti väitän, että rajakokemusten ja esim. uskonnollisten kääntymiskokemusten (joihin Fox viittaa näkemyksensä tueksi) välillä on aika suuri ero. Narraatioteoria sopii varmasti jälkimmäisiin. Ennen kääntymistään henkilöllä on tavallisesti ollut elämässään kriisi. Hän on jo alitajuisesti kypsynyt tekemään suuren ratkaisun, ennen kuin lopullinen ja voimakas kääntymiskokemus tapahtuu. Tällainen kokemus on myös useimmiten julkinen tapahtuma: henkilö liittyy uuteen yhteisöön, jonka uskontunnustuksen ja kielen hän (julkisesti) omaksuu. Tuloksena on yhtenäinen tarina siitä, miten henkilön koko aikaisempi elämä on ikään kuin ollut esivalmistelua kääntymykselle. Mutta eikö rajakokemuskuvauksissa usein ole vaikuttavaa juuri se, että henkilö aivan yllättäen, ilman edeltävää maailmankatsomuksellista tai muuta kriisiä tulee temmatuksi täysin toisenlaiseen todellisuuteen, joka ei vastaa millään tavoin hänen kokemusta edeltänyttä vakaumustaan? Ei ole mitenkään selvää, että kaikki rajakokijat pystyvät antamaan - edes pitkän ajan päästä - kokemukselleen kokonaistulkinnan eli kertomaan yhtenäisen "tarinan", jossa rajakokemus on mielekäs ja ymmärrettävä osa heidän elämänkulkuaan.

Foxin kirjassa on kokonainen luku Kenneth Ringin ja Sharon Cooperin tutkimuksista koskien näkövammaisten rajakokemuksia (olen esitellyt heidän vuonna 1999 aiheesta ilmestyneen kirjansa tässä samassa osoitteessa). Fox suhtautuu kriittisesti Ringin ja Cooperin tuloksiin, erityisesti tulkintaan, että rajakokemuksen aikana sokeat "näkevät". Fox esittää tärkeitä lähdekriittisiä huomioita, mm. joissain Ringin ja Cooperin kuvaamissa tapauksissa kokemuksesta on kulunut hyvin pitkä aika ja tutkijat ehkä ajoittain ylitulkitsevat tapauksia. Voidaan myös kysyä, kuinka pitkälle IANDS:n kautta saadut tapaukset ovat jo ennen tutkijoille päätymistä muovautuneet tyypilliseen rajakokemuskertomuksen muotoon. Edelleen Fox huomauttaa, että koska rajakokemukset ovat sittenkin aika harvinaisia, tuntuu lähes uskomattomalta, että Ring ja Cooper ovat löytäneet 21 sokeaa tai vakavasti näkövammaista rajakokijaa. Onko näin? On arvioitu, että Suomessa on korkeintaan 10 000 sokeaa tai vakavasti näkövammaista henkilöä; tämä tekee 0,2 % väestöstä. Jos sokeiden suhteellinen määrä on USA:ssa sama (USA:n väestömäärä on n. 280 miljoonaa), tarkoittaa tämä alaspäin pyöristettynä n. puolta miljoonaa henkilöä. Gallupien mukaan USA:ssa rajakokemus olisi ollut n. 13 miljoonalla henkilöllä eli vajaalla viidellä prosentilla väestöstä. Jos kokemusten määrä pudotetaan varovaisemmin vaikkapa yhteen prosenttiin ja jos oletetaan, että sokeilla on rajakokemuksia samassa suhteessa kuin näkevillä, olisi USA:ssa silloin n. 5000 sokeaa tai vakavasti näkövammaista henkilöä, joilla on ollut kuolemanrajakokemus. Näin ollen Ring ja Cooper olisivat tavoittaneet heistä vajaat puoli prosenttia. Mielestäni tämä ei hyvin organisoituneessa (vaikkakin suuressa) länsimaassa nykyisen tiedonkulun aikakaudella ole kovin "uskomatonta", varsinkin jos tapausten etsiminen on ollut tehokasta. Mutta on joka tapauksessa helppo olla samaa mieltä Foxin kanssa hänen toivoessaan, että muut tutkijat tekisivät lisää vastaavia tutkimuksia ja voisivat toistaa Ringin ja Cooperin tulokset - sen verran radikaaleista väitteistä on kysymys sokeiden rajakokemuksissa.

Foxin oma empiirinen tutkimus perustuu Lampeterisssa sijaitsevan Walesin yliopiston tapauskokoelmiin. Yliopistossa sijaitsee keskus nimeltä Religious Experience Research Center (= RERC), jonka arkistossa on kerättynä vuosien varrelta yli 6000 kuvausta erilaisista uskonnollisista kokemuksista. Arkiston perustaja oli tieteellisistä ansioistaan aateloitu biologi Alister Hardy, joka oli kiinnostunut yhdistämään darwinistisen evoluutioteorian ihmiskunnan spirituaaliseen ja uskonnolliseen aspektiin. Tästä kokoelmasta Fox on valikoinut 91 tapausta tutkimuksensa pohjaksi. Näistä 32 liittyy selvästi henkilön läpikäymään fyysiseen kriisiin; Fox nimittää tapauksia kriisikokemuksiksi. Näiden lisäksi otos sisältää 59 kuvausta kokemuksista, joissa on perinteisen NDE:n piirteitä (ruumiistairtautumiskokemuksia, tunneleita, valoja jne.), mutta kokemus ei ole tapahtunut hengenvaarallisen kriisin yhteydessä. Näin ollen tutkimuksen lähtökohta on kuolemanrajakokemusten tutkimisen kannalta ongelmallinen, koska ei ole mahdollista tarkistaa ulkopuolisista dokumenteista, kuinka lähellä fyysistä kuolemaa kokijat ovat olleet ja toisaalta enemmistö kokijoista ei ole eksplisiittisesti käynyt läpi henkeä uhkaavaa kriisiä. Nämä rajoitukset Fox toki itsekin myöntää. Myöskään kokijoiden taustamuuttujista (esim. ikä, sukupuoli, uskonnollinen vakaumus, kokemuksesta kulunut aika) Fox ei anna mitään tietoa. Tutkimuksella tai pikemminkin selvityksellä on kuitenkin arvonsa jo senkin vuoksi, että osa tapauksista on Moodyn kirjan ilmestymistä (1975) edeltäneeltä ajalta, jolloin on mahdollista tutkia, kuinka paljon kokemuksissa on myöhemmästä rajakokemuskirjallisuudesta tuttuja piirteitä ilman että myöhempi "rajakokemuskulttuuri" olisi vaikuttanut kuvauksiin.

Yleisesti ottaen Foxin tutkimus vahvistaa useat rajakokemuksiin tavallisesti liitettävät piirteet. Selvä enemmistö kokemuksista on positiivisia (voi tietysti olla, että positiivisia kokemuksia on herkemmin raportoitu). Tunnelikuvauksia esiintyy, mutta Foxin otoksen perusteella näyttää siltä, että yleisempi pimeyden tai pimeän alueen motiivi on kokemuksissa perustavampi kuin tunnelimotiivi; pimeys voidaan kuvata tunneliksi, mutta myös muita kuvauksia esiintyy. Foxin tapauksissa esiintyy tavallista enemmän kuvauksia siirtymisestä avaruuteen (tosin näitä on erityisesti ei-kriisikokemuskuvauksissa). Kriisikokemuksista 13/32 (n. 40%) sisältää kuvauksen ylimaallisesta valosta. Vajaa puolet kaikista kokijoista kertoo, että heidän elämänsä on kokemuksen seurauksena muuttunut (yleensä) parempaan suuntaan. Tosin kaikkia Moodyn kuvaaman standardikokemuksen piirteitä ei esiinny yhdessäkään kuvauksessa.

Fox ei itse tarjoa omaa kokonaisteoriaa rajakokemusten selittämiseksi. Mielestäni hänen kirjassaan parasta antia onkin poikkeuksellisen runsas eri tutkimusalojen näkökulmien esittely suhteessa rajakokemuksiin. Fox näyttää kuitenkin ajattelevan, että dualistinen teoria (ihmisessä on fyysisen kehon lisäksi itsenäinen mentaalinen elementti) voidaan jopa todistaa oikeaksi rajakokemuksiin liittyvien koejärjestelyjen avulla, esim. kiinnittämällä sairaaloiden salien kattoihin objekteja, jotka voidaan havaita vain katonrajasta eli mahdollisen rajakokemuksen aikana kehosta irtautuva "sielu" voisi havaita objektin, mikä todistaisi, että ei-aineellinen elementti on todella erkaantunut kokemuksen aikana fyysisestä ruumiista (ainakin Britanniassa tällaista on suunniteltu). Mutta vaikka tällä tavalla saataisiinkin positiivisia tuloksia, ne eivät yksin todistaisi "sielun" olemassaoloa. On toki mahdollista etsiä selitystä havainnoille jonkinlaisesta fyysisen kriisin aikana aktivoituvasta paranormaalista havaintokyvystä. Toki yhtenä lisätekijänä sekä muiden tutkimustulosten ohella ne voisivat vahvistaa rajakokemusten transsendentaalista selitystä (ei-fyysinen elementti erkaantuu kehosta). Mutta senkin jälkeen tarvittaisiin vielä yleisempi teoria, joka asettaisi "ei-fyysisen elementin" muiden tieteen teorioiden fysikaalisten elementtien yhteyteen.