Ring & Cooper: Mindsight

Leo Näreaho [kirja-arvio]

RING, Kenneth and Cooper, Sharon
Mindsight: Near-Death Experiences in the Blind (Palo Alto: William James Center for Consciousness Studies, 1999) [217 s.]

Kuolemanrajakokemukset (near-death experiences = NDEs) nousivat länsimaissa alkaen USA:sta suuren yleisön kiinnostuksen kohteeksi sen jälkeen kun Raymond Moody oli julkaissut populaarin kirjansa Life after Life vuonna 1975. Siinä Moody hahmotteli tunnetuksi tulleen "standardikokemuksen" (mm. tunneli, transsendenttinen valo, elämän arviointi), joka auttoi suurta yleisöä mieltämään kokemuksen omaksi tyypikseen. USA:ssa perustettiin jo v. 1978 järjestö (IANDS = International Association for Near-Death Studies) edistämään rajakokemuksen poikkitieteellistä tutkimusta, joka muutama vuosi myöhemmin alkoi julkaista myös tieteellistä lehteä (nyk. Journal of Near-Death Studies). Erityyppisiä kuoleman lähikokemuksia on kuitenkin tutkittu jo ennen Moodyn kirjan ilmestymistä. Englantilainen Sir William Barrett, fyysikko ja Englannin parapsykologisen tutkimusseuran (Society for Psychical Research) perustajajäsen, julkaisi 1926 kirjan nimeltä Deathbed Visions, jossa tutkittiin kuolevien ihmisten viimeisten hetkien transsendenttisia kokemuksia. Tätä tutkimuslinjaa on myöhemmin jatkanut mm. Karlis Osis.

Kuolemanrajakokemuksia on Moodyn jälkeen kartoitettu monista näkökulmista. Oman lisänsä tutkimukseen tuo Ringin ja Cooperin kirja Mindsight. Ring on psykologian emeritusprofessori (University of Connecticut). Hän on julkaissut useita kirjoja ja artikkeleita kuolemanrajakokemuksista. Myös Sharon Cooper (Ph.D.) on ollut mukana kuolemanrajatutkimuksessa 1980-luvulta lähtien.

Kirjan lähtökohtana on suorastaan hämmentävän mielenkiintoinen kysymys: onko sokeilla ihmisillä kuolemanrajakokemuksia ja millaisia ne mahdollisesti ovat? Tekijät viittaavat aikaisempiin kertomuksiin sokeiden rajakokemuksista, mutta varsinaista tutkimusta aiheesta ei juuri ole. Tekijät etsivät vastausta kolmeen kysymykseen. Ensiksi: onko sokeilla henkilöillä kuolemanrajakokemuksia ja ovatko mahdolliset kokemukset samanlaisia kuin näkevillä ihmisillä? Toiseksi: onko sokeilla rajakokemusten (tai ruumiistapoistumiskokemusten) aikana mielestään visuaalisia havaintoja? Olisi luonnollista olettaa, että sokeiden rajakokemukset eivät eroa heidän muista havainto- tai unikokemuksistaan. Kolmanneksi: voidaanko väitettyjen "havaintojen" oikeellisuus tarkistaa ulkopuolisen lähteen avulla, ts. ovatko havainnot verifioitavissa?

Mutta ensiksi, kuinka tutkijat löysivät sopivia haastateltavia? He ottivat ensinnäkin yhteyttä 11 amerikkalaiseen sokeiden järjestöön, jotka auttoivat asiassa. Toiseksi, myös IANDS:n amerikkalaisen haaran uutiskirjeessä julkaistiin tutkimusta koskeva ilmoitus ja edelleen tutkijat kertoivat suunnitelmistaan kollegoilleen kuolemanrajatutkimuksen parissa, jotta nämä voisivat antaa vihjeitä sopivista henkilöistä. Kun mahdollinen osallistuja otti yhteyttä, pidettiin puhelimitse alustava haastattelu, jotta selviäisi, soveltuuko henkilö todella tutkimushenkilöksi. Erityisesti luokiteltiin hänen näkövammansa aste ja varmistuttiin, että hänellä oli ollut joko kuolemanrajakokemus tai yksi tai useampia ruumiistairtautumiskokemuksia. Kuolemanrajakokemus määriteltiin miksi tahansa tietoiseksi kokemukseksi liittyneenä tilanteeseen, joka varmuudella on hengenvaarallinen (esim. vakava onnettomuus, sairaus, rajakokemukseen johtanut leikkaus). Kriteerinä ei siis ollut, että kokemus täyttäisi Moody-tyyppiset fenomenologiset kriteerit. Ruumiistapoistumiskokemus taas määriteltiin kokemukseksi, johon ei liity kuoleman läheisyyttä, mutta jossa henkilö tuntee olevansa erillään fyysisestä kehostaan, mikä johtaa subjektiiviseen vakaumukseen siitä, että havaitsevan minän keskus on kehon ulkopuolella. Tutkimukseen hyväksyttyä henkilöä haastateltiin sitten perusteellisemmin, jolloin hänen näkövammaansa liittyvä historia ja rajakokemuksen luonne kartoitettiin tarkemmin. Kaikki haastattelut nauhoitettiin. Lopulta 31 henkilöä kelpuutettiin tutkimukseen. Heistä 20 oli naisia, 11 miehiä; ikä vaihteli 22 ja 70 välillä. Enemmistö oli taustaltaan kristittyjä, mutta uskonnollisuuden aste vaihteli suuresti. 21 henkilöllä oli ollut kuolemanrajakokemus (kolmella kaksi) ja 10:llä yksi tai useampi ruumiistapoistumiskokemus. Henkilöistä 14 oli ollut syntymästään saakka sokeita. 11 henkilöä oli sokeutunut viidennen ikävuotensa jälkeen ja loput kuusi olivat vakavasti näkövammaisia.

Tutkimuksen pohjalta vastaus ensimmäiseen yllä esitettyyn kysymykseen on myönteinen: sokeat ihmiset (myös syntymäsokeat) kertovat kuolemanrajakokemuksista, jotka sopivat Moodyn kuvaamaan myönteisen NDE:n malliin (esim. 95% kokijoista tunsi rauhan ja hyvän olon tunteen, 38% kohtasi valon). Itse asiassa sokeiden kertomuksia ei voi kuvauksen perusteella erottaa näkevien kertomuksista. Myöskään näkövamman asteella ei tässä suhteessa ole merkitystä. Kirjassa on vaikuttavia tapausselostuksia sokeiden kokemuksista.

Myös vastaus toiseen kysymykseen on myönteinen. Sokeilla on ilmeisiä visuaalisia "havaintoja" rajakokemuksensa aikana. Tekijät viittaavat siihen, että kokijoiden kuvaukset muistuttavat tapauksia, joissa sokea on esim. leikkauksen jälkeen saanut näkönsä takaisin. Molemmissa tapauksissa henkilöiden on aluksi vaikea antaa uudelle kokemukselleen merkitystä. Haastatellut kuvaavat selvästi kokemusta, joka subjektiivisesti eroaa heidän normaalin fyysisen tilansa aistikokemuksista. Rajakokijoiden "näkeminen" tapahtuu joko fyysisessä ympäristössä (esim. leikkaussalin tapahtumat) tai transsendentaalisessa (tuonpuoleisessa) maailmassa (esim. vainajien kohtaaminen, "life review"). Esimerkiksi syntymäsokea "Brad" kuvaa hämmästyttävän tarkasti tapahtumia ja olosuhteita sen rakennuksen ulkopuolella (Bostonissa), jossa hän oli ollut sairauskohtauksen sattuessa. Hän kuvaa mm. äskettäin sataneen, nuoskaantuneen lumen synnyttämiä näköhavaintoja. Kertomuksiin liittyy mielenkiintoisia yksityiskohtia. Eräs henkilö kuvaa (ilmeisesti) värejä erilaisina kirkkauden asteina. Tämä on luonnollista, jos hänellä kerran ei syntymäsokeana ole koskaan ollut värihavaintoja. Useat kokijat viittaavat siihen, että varsinkin transsendentaalisella tasolla "näkeminen" on jotenkin luonnollista, siinä ei ole mitään erikoista tai yllättävää. Kokijat nimenomaan painottavat, että rajakokemukset eroavat unista erityisesti siksi, että heidän unistaan puuttuvat visuaaliset elämykset, jotka rajakokemuksessa ovat vahvasti läsnä. Tämä sopii yhteen kirjan tekijöiden lainaamien tietojen kanssa, joiden mukaan syntymäsokeilla ei ole unissaan visuaalisia elämyksiä ja seitsemännen ikävuoden jälkeen sokeutuneillakin unien näköelämykset vähitellen kuihtuvat. Kaiken kaikkiaan 80%:lla koko otoksesta (= 25 henkilöä) oli rajakokemuksen (tai muun ruumiistapoistumiskokemuksen aikana) näköhavaintoja. Myös syntymäsokeiden enemmistö (9/14 henkilöä = 64%) kertoi visuaalisista kokemuksista.

Entä tutkimuksen kolmas pääkysymys? Löytyykö kokijoiden "havainnoille" ulkopuolista evidenssiä? Myönteinen vastaus erottaisi kokemukset varmuudella pelkistä visuaalisista hallusinaatioista (jotka nekin ovat erikoinen ilmiö varsinkin syntymäsokeilla). Ymmärrettävästi esim. monia vuosia aikaisemmin tapahtuneessa leikkauksessa läsnä olleiden ihmisten jäljittäminen on vaikeaa. Tekijät pystyvät kuitenkin joissain tapauksissa tarjoamaan todisteita sokeiden verifioitavissa olevista havainnoista NDE:n tai ruumiistapoistumiskokemuksen aikana. Vahvimpana esitetään "Nancyn" tapaus. Pieni leikkaus, jonka tarkoituksena oli ottaa näytepala Nancyn syövän luonteen selvittämiseksi, johtikin toimenpidevirheen takia hänen sokeutumiseensa. Oman todistuksensa mukaan Nancy oli jo leikkauksesta herätessään sokea; tämä ei ole lääketieteellisesti mahdoton väite. Nancyn hengitys pysähtyi, kun häntä oltiin siirtämässä toiselle osastolle. Silloin Nancyn kuolemanrajakokemus alkoi; hän havaitsi olevansa fyysisen kehonsa ulkopuolella. Hän pystyi myöhemmin antamaan tarkan kuvauksen elvytystoimenpiteistä. Nancy kertoi myös nähneensä käytävällä kaksi hänelle läheistä ihmistä, aikaisemman ja uuden miesystävänsä. Erityisesti jälkimmäinen vahvisti Nancyn kertomat yksityiskohdat haastattelijoille. Kirjoittajat jättävät hiukan yllättäen huomiotta mahdollisuuden, että Nancy ja miesystävä ovat (ehkä tiedostamattaan) harmonisoineet kertomuksensa yhteensopiviksi. Mutta on huomattava, että tämä ei ole kirjan ainoa tapaus, jossa on olemassa ulkopuolista vahvistusta sokean kokijan havainnoille ei-ruumiillisessa tilassa. Vastaus kolmanteen kysymykseen on siten varovaisen, vaikkakaan ei lopullisen, myönteinen.

Kirjan tekijät käyvät sangen perusteellisesti läpi erilaisia tunnettuihin ilmiöihin perustuvia selitysmahdollisuuksia sokeiden ilmeisille visuaalisille rajakokemuksille. Unihypoteesi on jo edellä torjuttu; miksi ylipäänsä kokijat hallusinoisivat heille oudolla, visuaalista elämystä muistuttavalla tavalla?. Myöskään kokemuksen jälkikäteinen rekonstruointi, sokeanäkö (blindsight) ja mahdollinen ihoreaktioon perustuva havaitseminen (skin-based vision) eivät riitä selitykseksi. Tekijät myöntävät, että on tietysti muitakin mahdollisia naturalistisia selityksiä, mutta he ovat tarkastelleet ainakin niistä tärkeimpiä. Miten siis sokeiden rajakokijoiden visuaalisiin kokemuksiin olisi suhtauduttava? Mielestäni kirjoittajat kiinnittävät huomionsa erittäin tärkeään seikkaan. Monet kokijat puhuvat pikemminkin "havaitsemisesta" kuin "näkemisestä". Jotkut eivät halua käyttää visuaalisuuteen viittaavaa termiä: "It wasn't visual. [...] It was almost like a tactile thing [...]." (s. 148); "I didn't see at all. But I was aware of things in a way that was kind of tactile [...]." (s. 149); "I feel more comfortable with the word 'perceive' than 'see'." (s. 151); "[I]t's both seeing and knowing." (s. 153). Tekijöiden johtopäätös on, että on olemassa "näkemistä", joka on pikemminkin tilanteen yleistä ymmärtämistä kuin sen kuvallista hahmottamista. Kun tutkijat haastattelevat sokeita kokijoita, ovat näiden kokemukset jo ehtineet muovautua tietynlaiseen kielelliseen muotoon ja tämä on valtakulttuurin käyttämä visuaalis-kielellinen muoto. Ei ole ollenkaan epätavallista, että sokeat puhuvat esim. TV:n katselemisesta, vaikka he eivät sitä tietenkään tarkoita kirjaimellisesti. Sama ilmeisesti koskee myös rajakokemusten visuaalisia kuvauksia. Tekijät käyttävät sokeiden rajakokemusten aikaisista "näköhavainnoista" termiä transsendentaalinen tietoisuus (transcendental awareness) tai "mielennäkö" (mindsight). Henkilö ei näe silmillään, vaan koko tietoisuudellaan. Itse asiassa tällaisessa väitteessä ei mielestäni tarvitse olla mitään mystistä. Usein voimakkaasti koetussa unessa henkilö "näkee" jonkun henkilön tai tapahtuman. Unikokemukseen liittyy voimakas tunne, uni pikemmin koetaan kokonaisvaltaisesti kuin nähdään, vaikka (ainakin suomen kielessä) puhutaankin unien "näkemisestä".

Seuraavaksi on tietenkin kysyttävä, kuinka sitten "mindsight" on mahdollinen, olipa kyse sokeasta tai fyysisesti näkevästä. Kirjan loppuosassa tekijät esittelevät parinkymmenen sivun verran erilaisia "uuden paradigman" tieteeseen perustuvia tietoisuuden teorioita, jotka voisivat selittää heidän tutkimustuloksensa; tieteen nykyinen paradigma ei riittävää selitystä näytä tarjoavan. Vaikka tämäkin osio on osoitus tekijöiden johdonmukaisesta otteesta - havainnoille etsitään selittävää teoriaa - jää esittely pakostakin katsauksenomaiseksi. Erityisesti jää kiusaamaan se, että "tietoisuutta" ei määritellä tai luokitella ollenkaan tietoisuuden sisällön näkökulmasta. Tietoisuushan voi olla intentionaalista (suuntautunutta) tai ei-intentionaalista, tietoisuutta voi olla ilman itsetietoisuutta jne. Nyt kirjoittajien "uuteen paradigmaan" perustuvat luonnehdinnat jäävät liian ylimalkaisiksi, esim. "tietoisuus on kaiken perusta", "tietoisuus on ei-lokaalinen". Tekijät päätyvät jonkinlaiseen objektiiviseen idealismiin: olemassa on vain yksi tietoisuus (Mind) josta kaikki muut (näennäisesti erilliset) entiteetit ovat riippuvaisia. On selvää, että tämä on filosofinen väite, joka vaatisi tarkempaa filosofista käsiteanalyysia. Tekijät vetoavat lähinnä joihinkin teoreetikoihin, joista monet (kuten kirjoittajien mainitsema teoreettinen fyysikko Amit Goswami) hakevat innoituksensa kvanttifysiikasta. Itse en ole vakuuttunut, että puhe "kvanttimonadista", jonka kanssa kokija identifioi itsensä, selventää ainakaan tietoisuuteen liittyviä perusmetafyysisiä kysymyksiä. Spekuloinnille voisi pikemminkin hakea suuntaa laajemmin tietoisuudentutkimuksen tai mielenfilosofian keskustelusta. Samoin mystiikan filosofiassa on esitetty mielenkiintoisia analyysejä mystisestä "havainnosta".

Mutta joka tapauksessa kirjoittajat ovat tuoneet tärkeän lisän myös tietoisuutta koskevaan keskusteluun. Sokeiden kuolemanrajakokemukset vahvistavat käsitystä, että henkilöllä voi olla tietoa, joka ei ole välittynyt hänelle fyysisiä kanavia pitkin ja että hän on ilmeisesti saanut tiedon, kun hänen tietoisuutensa on ollut fyysisen kehon ulkopuolella. Oletetaan, että näin todella tapahtuu. Tällöin fyysiset objektit, joita henkilö tuossa tilassaan "havaitsee", eivät voi synnyttää havaintoa henkilön mielessä fysikaalisen kausaaliketjun eli sähkömagneettisen säteilyn (valon) vaikutuksesta. Mutta jos havainnot todella ovat aitoja eli verifioitavissa, on objektien kuitenkin oltava havainnon (tai toden uskomuksen) syynä. Henkilöllä on siis aito havainto eikä vain havaintoa muistuttava hallusinatorinen kokemus. Näyttää siltä, että Ringin ja Cooperin kirja antaa empiiristä tukea havainnon filosofiselle teorialle, jonka mukaan havaitseminen itsessään on olennaisesti objektin ilmentymistä (appearing) havaitsijalle. Näin ollen esimerkiksi näköhavainnon fysikaalinen kausaaliketju normaalisti tuntemassamme muodossa (fyysinen objekti > silmän verkkokalvo > aivot > tietoinen havainto mielessä) ei ole välttämätön osa vastausta kysymykseen, mitä havaitseminen on: objekti voi "ilmentyä" suoraan havaitsijalle ilman normaalia fysikaalista kausaaliketjua. Tästä seuraa, että havaitseva mieli voi olla suorassa kausaalisuhteessa (siis ilman fyysisten aivojen välitystä) havainnon kohteeseen.

Mielestäni Ringin ja Cooperin kirja tuo erittäin arvokkaan lisän kuolemanrajakokemusten tutkimukseen. Tämä johtuu paitsi tutkittavien erityisestä statuksesta, myös tekijöiden huolellisesta otteesta. He tekevät osuvia huomioita aineistostaan, vaikka se ei varsinaista tilastollista analyysia ajatellen olekaan riittävän suuri, ja pohtivat erilaisia selityksiä relevantin lähdekirjallisuuden valossa. Tekijät ovat myös ehtineet viime hetkessä liittää kirjaan irtolehden, jossa neuvotaan jättämään huomiotta liitteessä esitelty, kolmannen tutkijan raportoima kertomus erään sokean naisen rajakokemuksesta. Kirjoittajien tietoon on tullut, että tapaus ei ole luotettava. Tällainen episodi toimii myös hyvänä muistutuksena siitä, että tietoinen petoskaan ei ole pois suljettu, kun rajakokemuksia tutkitaan. Kaiken kaikkiaan Ringin ja Cooperin kirja toimii tärkeänä lenkkinä eräänlaisessa kumulatiivisessa argumentissa, jossa jokainen osanen on omalla tahollaan horjuttamassa tieteen yksiulotteista materialistista maailmankuvaa.