|
Leo Näreaho
(kirjaesittely) GROF, Stanislav Useimmat varmaankin tuntevat Stanislav Grofin ainakin nimeltä tai osaavat yhdistää hänen nimensä poikkeavien tajunnantilojen kartoittamiseen. Grofin uusin kirja on paljolti yhteenveto hänen tutkimuksistaan. Kirjaa kannattaa esitellä, sillä on hyvä muistaa, että kaikki tietoisuutta koskeva psykologinen tutkimus ei ole pelkästään aivojen välittäjäaineiden tutkimista tai jonkin kognitiivisen alueen mallintamista tekoälyn avulla. Esittelen samalla Grofin ajatuksia melko yksityiskohtaisesti, sillä häntä on aika vähän referoitu suomen kielellä. Pohdin myös Grofin tutkimusten merkitystä nykytieteen maailmankuvan kannalta. Grof (joka aloitti uransa Tshekkoslovakiassa ja siirtyi sitten USA:han) on harjoittanut tutkimuksiaan jo yli 40 vuotta. Kirjan esipuheessa hän kertoo kuinka koki nuorena psykiatrian opiskelijana voimakkaan elämyksen ollessaan vapaaehtoisena testaamassa LSD:n vaikutuksia; kokemus tietysti vaikutti hänen tulevaan suuntautumiseensa. Myöhemmin hän hyödynsi tajuntaa laajentavia aineita tutkiessaan kuinka parantumattomasti sairaita ihmisiä voidaan auttaa kohtaaman lähestyvä kuolema tuottamalla heille aineiden avulla ylipersoonallisia kokemuksia. Sittemmin Grof on kehittänyt "psykedeelisen terapian", jossa ei käytetä huumaavia aineita, vaan nopeutetun hengityksen, evokatiivisen musiikin ja "energioita vapauttavan body workin" avulla synnytetään transpersoonallisia kokemuksia. On helppo uskoa, kun Grof kertoo, että varhaisten laboratoriotutkimustensa aikana hän päivittäin kohtasi kokemuksia ja havaintoja, joita hän ei voinut ymmärtää saamansa psykiatrisen koulutuksen pohjalta. Vähitellen hän sanoo tajunneensa, että vika ei ollut hänen arvostelykyvyssään, vaan koko monistis-materialistisen länsimaisen tieteen paradigmassa. Kirjalla on siis sanoma. Grof sanoo, että hänen varhaiset aavistelunsa ovat sittemmin kasvaneet tuhansien kliinisten havaintojen ja omien kokemusten myötä varmuudeksi siitä, että epätavallisten tajunnantilojen tutkimusten tulokset ovat vakava haaste nykytieteen paradigmalle, joka vallitsee psykologiassa, psykiatriassa, psykoterapiassa ja monilla muilla tieteen alueilla. Länsimaisen tieteen on laajennettava todellisuuskäsitystään. Grof esittää, että on olemassa poikkeavien tajunnantilojen kategoria; näitä tiloja hän nimittää holotrooppisiksi tajunnantiloiksi (= "kokonaisuuteen pyrkivä"). Tiloille ovat tyypillisiä ainakin seuraavat piirteet. 1) Tietoisuus ei toimi puutteellisesti, ei ole vioittunut niin kuin tapahtuu jonkin orgaanisen vamman seurauksena. 2) Henkilö ei kokonaan menetä kosketustaan arkitodellisuuden aikaan ja paikkaan. 3) Kaikilla aistialueilla tapahtuu muutoksia havainnoissa (henkilö voi esim. saada näkyjä arkkityyppisistä olennoista, hän voi kuulla ääniä tai haistaa outoja hajuja). 4) Tunnekokemukset ovat voimakkaita ekstaattisesta hurmiosta äärimmäiseen epätoivoon. 5) Ajatteluprosessi ei häiriinny, vaan toimii eri tavalla kuin arkitietoisuudessa (henkilö mieleen tulvii "suoraa" tietoa mitä erilaisimmista asioista). Kaiken kaikkiaan kokemukset ovat poikkeuksellisen intensiivisiä; henkilö kokee identiteettinsä voimakkaasti muuttuvan. Sitten Grof väittää, että länsimaisen kulttuuri suhtautuu hyvin eri tavalla holotrooppisiin tiloihin verrattuna kaikkiin muinaisiin ja esiteollisiin kulttuureihin, joissa tiloja on arvostettu ja nähty vaivaa niiden tuottamiseksi turvallisin keinoin. Grofin mukaan länsimainen valtavirtapsykiatria pitää holotrooppisia tiloja edelleen patologisina eikä huomioi niihin liittyviä tutkimustuloksia; samoin mystisten tilojen ja psykoosin välillä ei tehdä eroa. I. Tietoisuuden kolme tasoa Grof on siis omien sanojensa mukaan tuhansissa terapiaistunnoissa kerännyt aineiston, jonka pohjalta hän on kehitellyt inhimillisen tietoisuuden kartografian. Se jakaantuu biografiseen, perinataaliseen ja transpersoonalliseen alueeseen. 1) elämäkerrallinen piilotajunta Biografinen alue käsittää henkilön nykyisen elämän, erityisesti lapsuuden, tiedostamattomat kokemukset ja tunnetilat. Grofin tutkimukset siis antavat tukea freudilaiselle näkemykselle piilotajunnasta, jos sillä tarkoitetaan laajasti ottaen lapsuuden aikaisten tiedostamattomien muistojen merkitystä. Freudin uniteoria tai seksuaalisuusteoria oidipuskomplekseineen ei ilmeisesti saa ainakaan kovin suoraa tukea Grofin havainnoista; ainakaan Grof ei näitä käsillä olevassa kirjassa käsittele [muuten: Freudin teorioita arvostellaan usein siitä, että niillä ei ole kokeellisen psykologian tukea. Tämä käsitys ei olennaisesti pidä paikkaansa, sillä monille Freudin "erikoisille" väitteille (esim. oidipuskompleksi, peniskateus) on olemassa myös ns. kokeellista näyttöä; näitä kokeita kuvataan ja arvioidaan kirjassa Freud scientifically reappraised (1996)]. Grofin mukaan tietyntyyppiset (ei välttämättä negatiiviset) intensiiviset kokemukset synnyttävät henkilön piilotajuntaan erilaisia COEX-systeemejä ("systems of condensed experiences"); esim. hylätyksi tulemisen kokemus, tukehtumiskokemus tai voimakkaat syyllisyyden tunteet voivat muodostaa itsenäisen, dynaamisen systeemin, joka toimii samalla psyykeä organisoivana prinsiippinä (COEX on verrattavissa Jungin "kompleksi"-käsitteeseen). Mutta Grof laajentaa COEX:ien ulottuvuutta: niillä on usein vastine syntymäkokemuksessa tai erilaisissa transpersoonallisissa kokemuksissa (esim. aikaisemman elämän kokemuksissa). [On muuten mielenkiintoista, että klassisessa intialaisessa filosofiassa on tärkeä käsite samskara, kirjaimellisesti "activator", jolla kuvataan edellisistä elämistä periytyviä dynaamisia piirteitä ja taipumuksia käyttäytyä tietyllä tavalla]. Holotrooppisissa tiloissa COEX:t aktivoituvat, jolloin niihin liittyvät tilanteet voidaan terapeuttisesti elää uudelleen. 2) syntymäkokemukset Perinataalinen alue käsittää syntymään liittyvät kokemukset. Grof siis väittää, että meillä todellakin on piilotajunnassamme muistoja omasta syntymästämme ja että syntymäkokemuksella on erittäin tärkeä merkitys myöhemmän elämämme kannalta (näin väittää tietysti moni muukin psykoterapeuttinen suuntaus). Luonnollisesti ensimmäinen vastaväite on, että sikiöllä tai vastasyntyneellä ei yksinkertaisesti voi olla muistoja, koska vauvan aivokuori ei ole riittävän kehittynyt muistojen rekisteröimiseen. Grof väittää, että tämä ei sulje pois muistojen mahdollisuutta, koska muistikyky on myös monilla alemmilla eliöillä, joilla ei ole ollenkaan aivokuorta (cortexia); on havaittu, että jopa yksisoluisilla eliöillä on primitiivinen protoplasmaattinen muisti. Grofin näkemys ei ilmeisesti ainakaan ole selvässä ristiriidassa tämänhetkisen muistitutkimuksen kanssa. Käsittääkseni muistin "sijaintipaikkaa" ei ole aivoista (ainakaan missään kovin selkeässä mielessä ) löydetty. Tietysti on paljolti kysymys myös siitä, mitä "muistilla" tarkoitetaan. Voin muistaa (osata), kuinka ajetaan autoa, vaikka en muista suurinta osaa (tai en ollenkaan) niistä hetkistä, jolloin opettelin ajamaan autoa. Toiseksi voin muistaa (tietää), että Napoleon kuoli St. Helenalla 1821, vaikka en tietysti itse ollut paikalla tapahtumaa todistamassa. Kolmanneksi minulla voi olla aitoja muistikuvia tapahtumista, jotka itse koin. Nämä voivat olla verbaalisia tai ei-verbaalisia. Näyttäisi siltä, että syntymämuistot, jos ne ovat mahdollisia, sijoittuisivat luonnollisimmin viimeisen kategorian ei-verbaalisen kokemusmuistin osastoon. Osaamismuistia minulla tuskin syntymisestä on, jos syntymistapahtuma on ainutkertainen. Faktamuisti edellyttää kehittyneempiä älyllisiä toimintoja ja siis kehittyneempää aivotoimintaa; sama koskee verbaalista persoonakohtaista muistia. Itse asiassa Grofin kuvaus syntymätapahtumien muistamisesta sopii juuri ei-verbaalisen kokemusmuistin luokkaan. Hänen mukaansa syntymätapahtuma eletään uudelleen hyvin autenttisesti ja jopa valokuvan tarkkana kopiona syntymäprosessista. Tämä koskee myös henkilöitä, joilla ei ole faktatietoa omasta syntymästään tai joilta ylipäänsä puuttuu synnytysopillinen tietämys. Ihminen kokee voimakkaana synnytykseen liittyvän kivun, ahdistuksen ja tukehtumisen tunteen; Grofin mukaan henkilön iholle voi kokemuksen aikana jopa ilmestyä mustelmia samaan paikkaan, johon oli pihdeillä tartuttu synnytyksessä tai kaulaan voi ilmestyä muutoksia, jotka vastaavat kiertyneen napanuoran aiheuttamia jälkiä! Grofin kuvaamissa tapauksissa voidaan puhua syntymätapahtuman muistamisesta, mutta vain yhdellä ilmeisen tärkeällä ehdolla: jotta voimme puhua aidosta persoonakohtaisesta tapahtumamuistista, on henkilön tietysti täytynyt olla itse paikalla kokemassa muistettava tapahtuma. Grof näyttää ajattelevan, että kokijoiden muistot voidaan todentaa synnytystodistusten tai toisten paikalla olleiden henkilöiden avulla, mutta tästä hän ei tarjoa systemaattisia esimerkkejä. Jos todennettuja tapauksia tosiaan voidaan löytää ja jos pitää paikkansa, että henkilö ei ole saanut syntymäänsä liittyvää tietämystä mistään toisesta lähteestä (tätä on tietysti vaikea sulkea pois), on tällä tuloksella varmasti merkitystä kun pohdimme muistia neurologisena ja filosofisena kysymyksenä. Grof erottaa syntymätapahtumassa neljä erilaista kokemustyyppiä eli matriisia. Näillä vaiheilla on hänen mukaansa biologinen ja psykologinen, mutta myös yliyksilöllinen (arkkityyppinen ja hengellinen) ulottuvuutensa. Syntymän kohtaaminen luo arkkityypppisiä kokemuksia yhtä lailla kuin kuolemankin kokeminen (vrt. kuolemanrajakokemukset). Esittelen lyhyesti perinataaliset matriisit ja niihin liittyvät mahdolliset kokemukset. Ensimmäisessä vaiheessa sikiö elää kohdun akvaattisessa tilassa ennen synnytyksen alkua yhteydessä äitiinsä. Tähän vaiheeseen liittyviä kokemuksia ovat rajattomuuden tai kellumisen tunne, samastuminen vesieläimiin (kaloihin tai jopa valaisiin); positiivisia arkkityyppisiä kokemuksia ovat näyt turvallisesta Luontoäidistä tai eri myyttien kuvaamista paratiiseista tai negatiivisena kokemus voi sisältää pimeyden ja uhan tunteen. Freudilaisittain nähtynä tämän vaiheen libidinaalinen (seksuaalinerginen) tyydytys liittyy kaikkiin erogeenisiin (seksuaalisesti kiihottuviin) alueisiin. Toisessa vaiheeessa kohdun supistukset alkavat työntää sikiötä kohti kohdunkaulaa, joka ei ole vielä avautunut. Samalla kohdun valtimoihin kohdistuu paine, minkä takia sikiötä uhkaa hapenpuute. Grofin mukaan tämän vaiheen uudelleen eläminen on tuskallisimpia holotrooppisten tilojen kokemuksia. Henkilö kokee äärimmäisen klaustrofobisen avuttomuuden, johon liittyy eksistentiaalinen epätoivon tunne. Hän samastuu symbolisesti loukkuun jääneisiin eläimiin tai esim. keskitysleirivankeihin, mielisairaalan hoidokkeihin tai hahmoihin, jotka symboloivat ikuista kärsimystä (esim. Ahasverus, ikuisesti vaeltava juutalainen). Tämän vaiheen perustunne on epätoivo ja elämän mielettömyys. Hengellisessä kirjallisuudessa toisen vaiheen toivottomuus tunnetaan "sielun pimeänä yönä". Grofin mukaan nopein tapa selvitä tästä vaiheesta on antautua sille ja hyväksyä se. Kolmannessa vaiheessa kohdun supistukset jatkuvat, mutta nyt kohdunkaula laajenee ja sikiö työntyy vähitellen synnytyskanavan läpi. Tapahtumaan liittyy mekaanista painetta, kipua ja usein voimakas tukehtumisen tunne. Napanuora saattaa myös kiertyä kaulan ympäri. Symbolisesti tämä vaihe on Grofin mukaan erittäin rikas ja monimutkainen kokemustaso. Perustunne on kamppailu, joka saa giganttiset mitat esim. symbolisena valon ja pimeyden taisteluna. Vaiheeseen liittyy myös aggressiivisia ja sadomasokistisia elämyksiä samoin kuin voimakkaita visioita seksuaalisista kokemuksista erilaisine perversioineen. Mukana voi olla elämyksiä demonisista orgioista ja esim. mustasta messusta. Kuitenkaan kolmannen vaiheen kokemukset eivät ole samalla tavalla epätoivon täyttämiä kuin toisen vaiheen. Henkilö tuntee olevansa aktiivisesti mukana kamppailussa, jolla on tarkoitus ja päämäärä; kyse on enemmänkin kiirastuli- kuin helvettikokemuksesta. Grof nimittääkin kolmatta vaihetta kuolema-jälleensyntymä kamppailuksi. Neljäs vaihe on vastaavasti kuolema-jälleensyntymä kokemus. Tässä vaiheessa sikiö syntyy uuteen maailmaan, mikä symbolisella tasolla merkitsee vanhoista, syntymäprosessin aktivoimista käsityksistä luopumista. Tämä on myös tuskallista, koska siihen liittyy pelko egon kuolemasta. Mutta lopulta syntyminen ja sen uudelleen kokeminen on vapauttava prosessi. Tuhoutumisen pelkoa seuraa kultaisen, jumalallisen valon kokemus. Henkilö näkee upeita sateenkaaria, taivaallisia maisemia ja arkkityyppisiä valo-olentoja. Hän kokee hurmion, hyväksyy itsensä, toiset ihmiset ja koko olemassaolon uudella tavalla. Grof huomauttaa kiinnostavasti, että jos synnytys on tapahtunut voimakkaan nukutuslääkityksen alaisena, henkilö ei koe valoelämystä. Sen sijaan kokemus muistuttaa hidasta tervehtymistä halvaannuttavasta sairaudesta tai toipumista krapulasta! 3) ylipersoonallinen tietoisuus Transpersoonallinen tietoisuuden alue koostuu kokemuksista, joissa normaalin aikaan ja paikaan sidotun keho- ja minätietoisuuden ("konsensustietoisuuden") rajoja laajennetaan tai ne ylitetään. Henkilö voi samastua voimaakkaasti toisiin ihmisiin tai kokonaisiin kansoihin (esim. juutalaisten kärsimyksiin) samoin kuin eläimiin tai "kokea" ei-orgaanisia prosesseja (esim. alkeishiukkasten maailmasta!). Hänellä voi olla lajin historiaan liittyviä kokemuksia tai edellisten elämien kokemuksia. Hän voi myös kohdata henkioppaita ja ylimaallisia olentoja ja käydä läpi arkkityyppisiä kokemuksia. Erillisenä ryhmänä Grof mainitsee psykoidiset kokemukset, joihin liittyy yliluonnollisia tai outoja tapahtumia, kuten psykokinesiaa tai fysikaalista mediumismia; tähän ryhmään hän laskee myös ufokokemukset mahdollisine abduktioineen. Grof ei tosin selvästi kerro, kuinka usein hänen istunnoissaan on todella tapahtunut fysiikan lakeja rikkovia ilmiöitä. II. Holotrooppinen psykopatologia Grof väittää, että monilla emotionaalisilla ja psykosomaattisilla häiriöillä on monitasoinen rakenne. Coex-systeemi voi sisältää biografisia, perinataalisia ja transpersoonallisia elementtejä. Esimerkkinä Grof kertoo Norbertista, 51-vuotiaasta psykologista ja pastorista, joka otti osaa Grofin viisipäiväiseen terapiaistuntoon. Esittelyssä Norbert valitti kroonista kipua olkapäässään ja rintalihaksessaan; kipu oli aiheuttanut hänen elämässään suurta kärsimystä. Orgaanista syytä kivulle ei ollut löydetty. Holotrooppisen hengitysterapian avulla kipu hellitti eivätkä oireet ole myöhemminkään palanneet. Terapiakokemuksessa Norbert kamppaili kuin henkensä hädässä, hän näytti tukehtuvan ja huusi voimakkaasti. Norbert kertoi, että kokemuksessa oli kolme tasoa, jotka kaikki liittyivät hänen kipuunsa. Pinnallisin taso kytkeytyi hänen lapsuutensa traumaattiseen kokemukseen; hän oli melkein tukehtunut kun hänen rannalla rakentamansa hiekkatunneli oli romahtanut hänen päälleen. Kun hengitysterapeuttinen kokemus syveni, Norbert koki syntymäänsä liittyvän ahdistuksen: synnytyksessä hänen olkapäänsä oli pitkäksi aikaa juuttunut kiinni äidin häpyluuhun. Kolmannessa vaiheessa Norbert alkoi nähdä sotilasunivormuja ja hevosia; hän huomasi olevansa mukana taistelussa, jonka hän jopa tunnisti yhdeksi Cromwellin ajan Englannin [1600-luvun puolenvälin] taisteluksi. Hän tunsi voimakasta kipua ja tajusi, että hänen olkapäänsä oli lävistänyt keihäs. Hän putosi hevosen selästä ja tunsi kuinka laukkaavat hevoset murskasivat hänen rintansa. Norbertin tietoisuus irtautui kehosta ja tarkkaili taistelukenttää; sitten hän palasi nykyhetkeen. Grof ei suoraan väitä, että Norbertin kaltaisten oireiden synnyssä tärkein taso on transpersoonallinen. Nykyisen elämän kokemukset saattavat tuottaa reagointitapoja (COEX-systeemejä), joille löytyy (tai kehittyy) vastine perinataalisella tai transpersoonallisella tasolla. Hän kuitenkin viittaa mahdollisuuteen, että aikaisemman elämän kokemukset (hän käyttää käsitettä karma) saattavat määrätä, miten koemme syntymämme. Grofin kirjan mielenkiintoisimpia yksityiskohtia on hänen analyysinsä siitä, kuinka erilaiset psykopatologiset oireet liittyvät tiettyihin COEX-systeemeihin. Esitän muutamia esimerkkejä. Klaustrofobia (suljetun paikan kammo) liittyy syntymäprosessin toiseen vaiheeseen, jolloin kohdun supistukset alkavat vaikuttaa puristavasti sikiöön. Agorafobia (avaran paikan kammo) taas liittyy kolmanteen vaiheeseen, jossa sikiö monen tunnin "vankeuden" jälkeen yhtäkkiä vapautuu ja pelkää menettävänsä rajansa ja hajoavansa. Pakkoneuroosissa henkilöä kiduttavat irrationaaliset ajatukset ja rituaalit, joista hän ei pääse eroon. Grofin mukaan pakkoneuroottiseen häiriöön liitetty problematiikka (aggressiot, esigenitaalinen erityisesti anaalinen fiksaatio) kytkeytyy myöskin syntymäprosessin kolmanteen vaiheeseen. Tuossa vaiheessa sikiö joutuu kosketuksiin erilaisen biologisten eritteiden kanssa (veri, emättimen eritteet, virtsa, jopa ulosteet). Monilla pakkoneurootikoilla on ambivalentti suhde uskontoon ja Jumalaan. Heillä on usein tahtomattaan rienaavia ajatuksia Jumalasta, mikä johtaa kiduttaviin katumuksen tunteisiin. Grofin mukaan tämä seksuaalisten ja aggressiivisten impulssien kytkeytyminen toisiinsa on tyypillinen kolmannen ja neljännen syntymävaiheen siirtymälle. Holotrooppisesti tulkittuna synnytyskanavan puristava voima edustaa esim. rankaisevaa Jahvea, jota vastaan kapinoidaan, mutta jolle kuitenkin halutaan antautua. Samoin kuin ankara Jahve, estää synnytyskanavan puristus ulkoisesti ilmaisemasta seksuaali- ja aggressioenergiaa, jonka synnytystapahtuma aktivoi. Grof etsii ja löytää monille muillekin psykopatologisille oireille holotrooppisia vastineita (mania, depressio, itsemurhakäyttäytyminen, seksuaaliset poikkeavuudet jne.). III. Keskustelua Miten Grofin tutkimuksiin tulisi suhtautua? Mitä niistä voisi seurata nykyisen länsimaisen maailmankuvan kannalta? Tarkastelen kysymystä erityisesti suhteessa nykytieteen maailmankuvaan. Tieteestä puhuessaan Grof viittaa useimmiten psykiatriaan. Grof puhuu usein kriittiseen sävyyn länsimaisesta materialistisesta tieteestä. Nykyisessä tieteenfilosofiassa käytetään tosin useimmiten "fysikalismia" materialismin tilalla. Fysikalismin mukaan jokaisella maailman tapahtumalla on riittävä fysikaalinen syy ja ei ole muita kuin fysikaalisia syitä. "Fysikaalinen" taas määritellään viime kädessä tieteen (fysiikan) kategorioiden avulla. Grof itse ei tarkemmin määrittele, mitä hän tarkoittaa tieteen materialistisella maailmankuvalla. On huomattava, että materian määrittely ei ole nykytieteen pohjalta yksiselitteinen asia. Jos hyväksytään vallitsevan tieteellisen realismin näkemys, jonka mukaan tieteellisten teorioiden olettamat ja postuloimat entiteetit/voimat ovat "oikeasti" olemassa, ts. ne kuuluvat ihmisestä riippumattomaan todellisuuteen (tai jopa vahvempi näkemys: tiede määrittelee lopulta sen, mitä on olemassa), on ainakin mahdollista, että jonain päivänä (luonnon)tieteellisiin teorioihinkin joudutaan liittämään tietoisuuteen viittaavia termejä ja silloin "tietoisuusoliot" ovat osa "materialistista" tieteen maailmankuvaa. Usein myös ajatellaan, että entiteetin olemassaolon kriteerinä on pidettävä sen kausaalista vaikuttavuutta. Pelkästään tämän kriteerin perusteella tietoisuuden tapahtumat ovat itsenäisesti olemassolevia. "Materialistisen" ja "holotrooppisen" maailmankuvan välillä ei ehkä periaatteessa tarvitse olla niin jyrkkä kuilua kuin Grof tuntuu olettavan. Grofin materialismin kritiikki osuu paremmin kohdalleen, jos sen ajatellaan suuntautuvan tieteilijöiden ja tiedeyhteisön reaaliseen (ei aina tiedostettuun) maailmankuvaan. Väitän, että monet (useimmat?) luonnontieteilijät pitävät itsestään selvänä, että nykyisiin menetelmiin ja ontologisiin oletuksiin perustuva tiede selvittää ennen pitkää "kaikki" myös tietoisuuteen liittyvät ongelmat. Tällaiseen maailmankuvaan olettaisin kuuluvaksi ainakin seuraavat piirteet. 1) Kaikki, mikä on olemassa, on lopulta jollain tavalla fysikaalista (materiaalista) luonteeltaan. 2) "Fysikaalisen" olennainen piirre on, että olion olemassaolo ja sen ominaisuudet voidaan todeta intersubjektiivisesti. 3) Tiede ja nimenomaan luonnontiede on paras keino todentaa intersubjektiiviset, fysikaaliset kausaalisuhteet. 4) Erilaiset tietoisuudentilat ovat itse asiassa aivotiloja tai riippuvaisia aivotiloista. 5) Kuolemanjälkeistä tietoista elämää ei voi olla. 6) Ihmisen tietoisuus ja kulttuuri ovat kehittyneet luonnonvalinnan seurauksena; evoluutioteoria selittää ihmisen alkuperän. 7) Fysiikka selittää maailmankaikkeuden synnyn ja sen perusvoimat; fysiikan kysymysten ulkopuolella menevät kysymykset (esim. mitä oli ennen big bangiä?) ovat vailla merkitystä. 8) Jumalaa ei ole olemassa. Grofin kuvaukset tietoisuuden luonteesta horjuttavat ainakin ensimmäistä, kolmatta, neljättä, viidettä ja kuudetta väitettä. Nimitän Grofin ensimmäistä näitä väitteitä horjuttavaa argumenttia psykologiseksi argumentiksi (nämä argumenttien muotoilut ja eksplikoinnit ovat omiani). Sen mukaan jo pelkkä tosiasia, että holotrooppisia tiloja voidaan saada esiin tavallisissa ihmisissä (Grof mainitsee olleensa hengitysterapeuttisissa istunnoissa yli 30 000 ihmisen kanssa) osoittaa, että ihmisen psyykessä on yliyksilöllinen merkitysulottuvuus, jota on vaikea selittää tai edes ymmärtää materialistisen ihmiskuvan pohjalta. Holotrooppisiin kokemuksiin kuuluu voimakkaita arvotunteita, monet arkitajunnan kokemukset saavat niiden kautta uuden merkityksen (vrt. kuolemanrajakokemukset). Jos arkitietoisuutemme ja sen mukana aistien välittämä suhde fyysiseen ulkomaailmaan on tietoisuutemme "todellisin" osa, eikö jonkin huumeen tai tajuntaa muuttavan tekniikan seurauksena tietoisuuden pitäisi pikemminkin taantua unenomaiseksi kuvien ja kokemusten sekamelskaksi? Kuitenkin Grofin havaintojen pohjalta voi väittää, että arkitietoisuus on vain yksi inhimillisen tietoisuuden struktuuri. Jos tämä hyväksytään, on vaikea pelkästään darwinistisen teorian pohjalta nähdä, miten ja miksi transpersoonalliset struktuurit olisivat kehittyneet biologisen evoluution kuluessa. Ymmärrettiinpä näiden holotrooppisten struktuurien ontologinen luonne miten tahansa, on fakta, että ihmisillä on laajentuneen tietoisuuden kokemuksia ja niitä voidaan myös tuottaa erilaisilla tekniikoilla. Tosin tässä suhteessa Grofin esityksessä jää kaipaamaan edes jotain viittausta tilastolliseen näkökulmaan. Onko hän koskaan tehnyt tilastollista analyysia ihmisistä, joiden holotrooppisia kokemuksia hän on havainnoinut? Miten henkilön tausta vaikuttaa kokemuksiin? Kuinka monella on ollut jo etukäteen jonkinlainen new age maailmankuva? Kokevatko kaikki henkilöt samat vaiheet samassa järjestyksessä? Epäilemättä Grof vakuuttaisi, että ihmisen taustalla ei ole suurta merkitystä ja että monet henkilöt esittävät istunnoissa esim. sellaisia historiallisia yksityiskohtia menneiden aikojen elämästä, että on vaikea uskoa heidän saaneen tietojaan normaalia kautta. Psykologinen argumentti siis sanoo, että koska ihminen elää ennen kaikkea merkitysten maailmassa, (hänen täytyy kokea elämänsä merkitykselliseksi) ja koska holotrooppisissa tiloissa ihmisellä on voimakkaita yliyksilöllisiä merkitys- ja arvokokemuksia (joiden valossa hän usein näkee nykyisen elämänsä suuremman kokonaisuuden osana), paljastavat nuo tilat jotain olennaista ihmisen olemuksesta (psyykestä); ja nykyinen standarditieteen ihmiskuva jättää tämän puolen ihmisestä täysin huomiotta tai yrittää palauttaa sen fysikaalisiin kausaalisuhteisiin kiinnostumatta aidosti merkitysulottuvuudesta. Olivatpa esim. arkkityyppiset olennot "oikeasti" olemassa tai ei tai viittasivatpa jälleensyntymismuistot todella edelliseen elämään tai ei, jo se tosiasia, että ihmisillä, joilla ei ole tietoa jungilaisesta arkkityyppiteoriasta tai jotka eivät ole aktiivisesti uskoneet jälleensyntymiseen, on tällaisia kokemuksia, pakottaa meidät tarkistamaan standarditieteen (erityisesti länsimaisen psykiatrian) ihmiskuvaa. Nämä kokemukset eivät osoita esim. kuolemanjälkeistä elämää mahdolliseksi, mutta ne lisäävät evidenssiä sen puolesta, että ihminen voi kokea tapahtumia ja symboliikkaa, jotka eivät selity hänen tämän elämän aikaisilla, aivoihin varastoituneilla kokemuksillaan. Jos spekuloidaan, voi ajatella, että holotrooppisissa kokemuksissa ihmisen tietoisuuden perustana eivät ole hänen aivonsa (!) vaan (fysikaaliseen) aika-avaruuteen varastoituneet "universaalit" muistot. Nykyfysiikan mukaan aika on yksi ulottuvuus kolmen avaruusulottuvuuden ohella ja on siksi mahdollista väittää, että menneet tapahtumat ovat yhtä todellisesti olemassa kuin nykyisyyskin. Joka tapauksessa: jos ihmiselämän suurten merkityskysymysten juuria halutaan selvittää psykologisen tutkimuksen keinoin, eikö vastauksia pitäisi etsiä Grofin tapaisista tutkimuksista pikemminkin kuin neurologiasta? Mielestäni psykologisella argumentilla on tiettyä vakuuttavuutta. Milloin ihminen tuntee todella "elävänsä"? Eikö juuri silloin, kun hän kokee elämällään olevan arkipäivän tasoa syvemmän merkityksen ja tarkoituksen (jotka eivät tosin ole aivan sama asia)? En väitä, etteikö elämää voisi kokea merkitykselliseksi monin tavoin, mutta voimakkaimmat merkityskokemukset liittyvät varmastikin tilanteisiin, joissa ihminen kokee yhteyden johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen. Tietysti tämä kokonaisuus voi edustaa myös moraalisesti arveluttavia tai tuomittavia arvoja (moni 1930-luvun saksalainen koki varmasti elämänsä merkitykselliseksi natsiliikkeessä). Mutta voidaan spekuloida, että voimakkain merkityskokemus syntyy silloin, kun ihminen kokee toteuttavansa myös moraalisesti "oikeita" arvoja. Merkitysulottuvuuden suhteen holotrooppisia tiloja voidaan verrata kuolemanrajakokemuksiin, jotka muuttavat voimakkaasti kokijan arvomaailmaa. Voidaan myös ajatella seuraavasti. Holotrooppisissa tiloissa henkilö kokee merkitys- ja arvoulottuvuuden oman elämän kokemusten (Grofin COEX-systeemit) kautta. Ehkäpä tilanne pitää kääntää toisin päin: yliyksilölliset arvolait toteutuvat ihmiskunnan spirituaalisessa evoluutiossa "automaattisesti" yksilön kokemusten kautta samalla tavoin kuin luonnon kausaalilait toteutuvat ihmisen kehon tapahtumissa. Yksi Grofin esityksen ongelma on, että hän ei tee selvää eroa ontologisten ja psykologisten väitteiden välillä. Hän tuntuu melko mutkattomasti ajattelevan, että ihmisten holotrooppiset kokemukset kertovat jossain mielessä objektiivisesti olemassaolevasta todellisuudesta tai ainakin ne edellyttävät ontologisesti paljon laajemman maailmankuvan kuin nykyinen tiede haluaa myöntää. Ilmeisesti jonkinlainen Grofin ontologinen uskontunnustus on lauseessa "[...] consciousness associated with all living organisms, and even inorganic matter." (s. 69). Mutta jos henkilö holotrooppisessa tilassa kokee yksittäisen solun "tietoisuuden", ei tämä varmaankaan todista, että soluilla on tietoisuus. Tarvitaan jonkinlaista evidenssiä osoittamaan, että holotrooppisissa tajunnantiloissa ihminen voi todellakin saada myös objektiivista tietoa, jota hänellä ei voinut aikaisemmin olla ja joka voidaan riippumattomasti verifioida. Nimitän tällaista haastetta nykytieteen maailmankuvalle evidentiaaliseksi argumentiksi. Grof ei kovin paljon edes yritä todistella, että hänen istunnoissaan on saatu ESP-tyyppistä tietoa, mutta joitain esimerkkejä hän tarjoaa (Grofin toisissa kirjoissa on myös esimerkkejä). Ensiksikin hän puhuu yleisellä tasolla siitä, että transpersoonallisten kokemusten tuottamaa tietoa henkilö ei ole voinut hankkia elinaikanaan konventionaalisin keinoin. Grofin mukaan on "mahdotonta kuvitella" materiaalista välittäjää tälle tiedolle; sen täytyy olla materiaalisesta perustasta riippumatonta; se on ehkä yhteydessä jonkinlaiseen "tietoisuuskenttään" (Grof viittaa esim. Sheldraken morfogeneettisiin kenttiin).Tällainen väite jää ikävä kyllä kovin yleistäväksi. Miksi on "mahdotonta kuvitella" että useimmilla ihmisillä voi olla aivoissaan hämmästyttävä määrä tietoa, joka saattaa tietyssä tilanteessa tulla esiin; eikö hypnoosi ole osoittanut tämän mahdolliseksi? Grofin väite edellyttäisi tarkempaa tietoa henkilöistä, joihin kokemuksiin hän viittaa. Toiseksi Grof esittää, että psykedeelisten aineiden avulla voidaan tuottaa niin läheisesti kuolemanrajakokemuksia muistuttavia kokemuksia, että parantumattomasti sairaan ihmisen on helpompi kohdata kuolema. Grofin mukaan tämä on tullut ilmi syöpään kuolevien terapiassa; potilailla on sairauden edetessä ollut rajakokemuksia, jotka ovat vastanneet LSD:llä tuotettuja kokemuksia. Mutta kokemusten samankaltaisuus ei toki osoita, että kokemus viittaisi ehdottomasti kuolemanjälkeiseen elämään. Voisi itse asiassa väittää juuri päinvastoin: jos kuolemanrajakokemus voidaan "tuottaa" jollain psykofarmakologisella aineella, eikö kokemuksessa ole kyse jostain yleisemmästä ihmisen tietoisuuteen (aivoihin?) liittyvästä rakenteesta? Kolmanneksi Grof mainitsee kahden henkilön istuntokokemukset edellisestä elämästä, joille on löytynyt erillisiä todisteita. Nämä tapaukset ovat mielenkiintoisia, mutta on aina vaikea sulkea pois mahdollisuutta, että henkilö on jossain elämänsä vaiheessa lukenut tai kuullut (ja unohtanut tietonsa) väitetystä edellisen elämän henkilöstä. Sama ongelma on hypnoosilla tuotetuissa edellisen elämän muistoissa. Neljänneksi, Grof kertoo kiinnostavasti istunnoista, joissa kokija on saanut yhteyden aikaisemmin kuolleeseen läheiseensä. Ainakin kolmessa tapauksessa vainaja on antanut henkilölle tietoa, jota tällä ei ole ollut ja joka on myöhemmin osoittautunut paikkansapitäväksi (esim. tietyn kirjan löytyminen tietyltä hyllyltä). Tällaisia tapauksia toivoisi tulevan enemmän esille antamaan tukea Grofin väitteille "objektiivisesta" tietoisuuden tasosta. Grof esittää hiukan ylimalkaisia väitteitä erilaisista poikkeavista ilmiöistä. Esimerkiksi hän väittää, että ihmisen psyykkiseen transformaatioon, joka voi tapahtua toki muutenkin kuin holotrooppisissa istunnoissa, liittyy Jungin esittämiä synkronisistisia ilmiöitä. Grofin mukaan näissä tapauksissa "[...] any open-minded witnesses, who have access to all the relevant information, recognize that the coincidences involved are beyond any reasonable statistical probability." (s. 161). Tällaisista tapauksista Grof ei kuitenkaan anna esimerkkejä (hän on tosin käsitellyt aihetta kahdessa muussa kirjoituksessaan). Kaiken kaikkiaan on psykologinen argumentti vahvempi kuin evidentiaalinen. Tämä on aika luonnollista, koska Grof esiintyy kirjoituksissaan psykologina. Grofin toivoisi esittävän parempia perusteita ontologisille väitteilleen. Kirjassa on mukana mielenkiintoisia viittauksia tapauksiin, joissa on ilmennyt poikkeavaa tietoa, mutta niitä pitäisi olla enemmän; tai sitten mukana pitäisi olla filosofisia argumentteja, joilla Grof perustelisi kantojaan. Nyt Grof esittää turhan paljon aika perustelemattomia new age tyyppisiä väitteitä todellisuudesta. Tähän liittyen hän myös tekee melkoisia yleistyksiä; esim. hän kertoo, että mm. filosofit Platon ja Aristoteles ja kirjailijat Euripides ja Sofokles ottivat osaa antiikin Kreikan Eleusiin mysteerikulttiin (siis holotrooppiseenkokemukseen) ja tällä on ollut toistaiseksi tunnustamaton rooli Euroopan kulttuurin historiassa. Mutta miten Eleusiin mysteerit ovat vaikuttaneet esim. Aristoteleen filosofiaan (sikäli kuin Aristoteles todella osallistui mysteereihin)? Joka tapauksessa Grofin kirjoja myös puheena olevaa kannattaa tutkia niin ihmis- kuin luonnontieteilijöidenkin. Kirjallisuutta: FISHER, Seymour GROF, Stanislav 1977* The Human Encounter with Death. (With Joan Halifax). New York: E.P. Dutton. 1980 Beyond Death: Gates of Consciousness. (With Christina Grof). London: Thames and Hudson. 1985* Beyond the Brain: Birth, Death and Transcendence in Psychotherapy. Albany: State University of New York Press. 1987 Adventure of Self-Discovery. Albany: State University of New York Press. 1998 The Cosmic Game: Explorations of the Frontiers of Human Consciousness. Albany: State University of New York Press. (Grofin kirjojen luettelo ei ole täydellinen; Grofin terapiasta saa lisätietoa www.holotropic.com).
© 2002 Leo Näreaho
|
||
 |
|
|