Leo Näreaho [Kirja-arvio]


BRAUDE, Stephen E.
Immortal Remains: The Evidence of Life after Death (Lanham: Rowman & Littlefield Publishers, 2003) [328 s.]


Amerikkalainen filosofian professori Stephen E. Braude (s. 1945) on harvinainen nykyfilosofian edustaja. Vaikka hän on käsitellyt kirjoituksissaan myös perinteisiä analyyttisen filosofian teemoja (mm. kielifilosofiaa), on hän ennen kaikkea julkaissut kirjoja ns. poikkeavista ilmiöistä ja kokemuksista. Hän on analysoinut terävästi parapsykologiaan liittyviä tieteenfilosofisia kysymyksiä ja kirjoittanut kirjan myös sivupersoonahäiriöstä (jonka virallinen englanninkielinen nimike on nykyisin Dissociative Identity Disorder). Braude on siten jatkanut ansiokkaalla ja ennakkoluulottomalla tavalla takavuosikymmenien anglosaksisen filosofian perinnettä (mm. C.D. Broad ja J. Ducasse), johon kuului myös ns. paranormaalien kokemusten ja väitteiden analyysi. Ikävä kyllä nykypäivän angloamerikkalaisen filosofian kentässä Brauden edustamat teemat ovat marginaalisia. Tähän on ainakin kaksi syytä. Ensiksikin filosofien ehdoton enemmistö on sitoutunut jonkinasteiseen materialismiin, jolloin nykytieteen fysikalistisesta maailmankuvasta poikkeavat väitteet ovat jo lähtökohtaisesti epäuskottavia. Toiseksi, parapsykologialla ja sen väitetyillä tuloksilla on akateemisessa yhteisössä huono maine. Tämä on erityisen valitettavaa, koska yliopistoihmisten ennakkoluulot aihetta kohtaan perustuvat usein silkkaan tietämättömyyteen.


Uusimmassa kirjassaan Braude käsittelee tutulla filosofisen terävällä otteellaan (kirjaimellisesti) ikuisuuskysymystä eli mahdollisia todisteita kuolemanjälkeisestä elämästä. Braude käy läpi tavallisesti esitettyjä empiirisiä todisteita kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän tutkii mm. meediotapauksia (ja erityisesti meedioistunnoissa toisinaan ilmeneviä ns. drop-in -kommunikoijia, joita kukaan läsnäolijoista ei tunne) ja reinkarnaatio- sekä possessiotapauksia. Myös aaveilmestyksiä ja ruumiistairtautumistapauksia käsitellään omissa luvuissaan. Hiukan yllättävää on, että Braude käyttää montakymmentä sivua amerikkalaisen Pearl Curranin / Patience Worthin tapauksen esittelyyn. Pearl Curran oli amerikkalainen kotirouva, jonka kautta itseään Patience Worthiksi nimittävä persoona tuotti mediumistisesti hämmästyttävän tasokasta 1600-luvun englanninkielellä kirjoitettua proosaa ja runoutta lähes 25 vuoden ajan 1900-luvun alkupuolella. Tapaus on toki kiinnostava, mutta Patience Worthiä henkilönä ei ole löydetty aikakirjoista, mikä tietysti vähentää tapauksen arvoa mahdollisena kuolemanjälkeisen elämän todisteena. Edelleen tapaus on melko ainutlaatuinen (tosin vähemmän tasokkaista kanavoijista ei ole nykyään puutetta), joten yhden tapauksen perusteella on vaikea tehdä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Tapaus onkin ilmeisesti mukana antamassa lisäuskottavuutta Brauden väitteelle, että meedioilmiötä selitettäessä on syytä aikaisempaa enemmän huomioida joidenkin ihmisten (hyvänlaatuinen) taipumus tuottaa dissosiatiivisia tiloja. Brauden kanssa on kyllä sangen helppo olla samaa mieltä siitä, että Pearl Curranin tuottama teksti on todennäköisesti hänen tiedostamattominen kykyjensä tulosta; onhan olemassa myös hämmästyttävää autismityyppistä lahjakkuutta.


Yleisesti ottaen Brauden selostamat esimerkkitapaukset ovat osuvia ja kiinnostavia - myös siksi, että hänen valitsemiaan tapauksia on harvemmin selostettu tutkimuskirjallisuudessa. Braude käsittelee myös ns. elinsiirtotapauksia, joissa esimerkiksi sydän-keuhko -siirrännäisen saaneen henkilön persoonan on dokumentoitu muuttuneen ainakin joiltain osin luovuttajan persoonan kaltaiseksi! Tämän ilmiön selostaminen perustuu Braudella yhden tutkimusartikkelin antiin, joten hyvin dokumentoituja tapauksia pitäisi saada lisää ilmiön varmentamiseksi. Toisaalta on yllättävää, että Braude käsittelee kuolemanrajakokemuksia hyvin lyhyesti. Hän sijoittaa ne ennen kaikkea ruumiistairtautumistapausten alalajiksi. Ja koska ruumiistairtautumiskokemuksen selittämisessä ei Brauden mukaan tarvitse olettaa, että jokin ei-fyysinen elementti todella irtautuisi fyysisestä ruumiista (muuntunut tajunnantila ja psi-kyvyt riittävät selitykseksi), eivät myöskään kuolemanrajakokemukset ole hyvä todiste tietoisuuden ja kehon erillisyydestä ja siten kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudesta. Mielestäni Braude aliarvioi rajakokemusten todistusvoimaa. Sydämen toiminnan pysähdyttyä EEG:n mittaama aivotoiminta lakkaa n. 10-15 sekunnin jälkeen pysähdyksestä. Tämä on piirre, joka erottaa rajakokemukset muista ruumiistairtautumiskokemuksista ja herättää aiheellisen kysymyksen, kuinka tietoisuus voi toimia (ainakin korkeamman) aivotoiminnan lakattua.


Braude lähtökohtaisesti hyväksyy, että paranormaalien eli psi-kykyjen olemassaolon puolesta on riittävästi näyttöä (tässä psi-kyvyllä viitataan yleiseen paranormaaliin kykyyn). Tämä on oletus, jonka tietysti suurin osa akateemisesta yhteisöstä torjuu. Itse väitän, että tässä asiassa Braude on olennaisilta osin oikeassa ja akateeminen yhteisö väärässä. Kuolemanjälkeisen elämän todisteita punnitessaan Braude asettaakin vastakkain ennen kaikkea ns. super-psi -teorian ja tuonpuoleisuusteorian. Super-psi -teorian mukaan esimerkiksi meedion välittämä poikkeuksellinen tieto ei ole peräisin kuolleelta henkilöltä, vaan se on meedion poikkeuksellisten psi-kykyjen tulosta. Joko meedio on saanut tietonsa telepaattisesti läsnäolijoilta tai jos välitetty tieto on myös läsnäolojoille uusi, on meedio super-psi -kykynsä avulla hankkinut sen jostain ulkopuolisesta lähteestä. Braude on epäilemättä oikeassa kritisoidessaan monia kirjoittajia, jotka eivät ota super-psi -hypoteesia riittävän vakavasti. Esimerkiksi jälleensyntymismuistoja tutkittaessa on syytä perusteellisesti pohtia tapaukseen liittyvien henkilöiden psykodynaamisia tarpeita ja asetelmia. On kysyttävä, kenen psykologisten intressien mukaista olisi tuottaa tietynlainen ilmiö (edellyttäen, että mukana vaikuttavat myös psi-kyvyt).


Super-psi -hypoteesilla on kuitenkin monia ongelmia. Brauden mukaan tiedämme lopulta psi-kyvyistä niin vähän, että on vaikea asettaa niiden vaikutukselle perusteltuja rajoja. Laboratoriotestit eivät välttämättä anna lainkaan oikeaa kuvaa psi-kykyjen ulottuvuuksista. Näin ollen arkielämän todellisissa tilanteissa psi-kyvyt voivat toimia arvaamattoman voimakkaalla tavalla. Mutta onko tällainen oletus perusteltu? Eihän muidenkaan psykologisten kykyjen ja ominaisuuksien kohdalla ole samalla tavoin dramaattista eroa testitilanteen ja arkielämän tilanteiden välillä. Esimerkiksi älykkyystestit ennustavat sangen hyvin henkilön suuntautumista ja menestystä koulutuksen suhteen (vaikka emme hyväksyisikään, että älykkyystestit tyhjentävästi mittaavat ominaisuutta, jota arkielämässä sanotaan ”älykkyydeksi”). Toiseksi Brauden super-psi -hypoteesi lepää huomattavan vahvasti sen oletuksen varassa, että super-psi -kyvyt toimivat tiedostamattomalla tasolla. Braude tukeutuu tässä suhteessa amerikkalaisen parapsykologi Jule Eisenbudin spekulaatioihin. Eisenbud on esittänyt, että hyvinkin monilla ihmisillä saattaa olla paranormaaleja kykyjä, jotka voivat ilmetä arkielämän tilanteissa dramaattisella tavalla ilman että ihmiset ovat tietoisia kyvyistään ja niiden vaikutuksista. Esimerkiksi lentokoneen putoamisen syynä voivat olla ihmisten (negatiiviset) psykokineettiset vaikutukset. Tällaiset spekulaatiot ovat mielenkiintoisia, mutta puhe tiedostamattomista dramaattisista psi-kyvyistä jää Brauden analyysissä liian yleiselle tasolle. Mielestäni ei ole uskottavaa väittää, että henkilöllä olisi ei-tietoisella tasolla vahvoja paranormaaleja kykyjä, joita hän ei olisi tietoisessa tajunnassaan lainkaan havainnut. Minkä tyyppisillä ihmisillä tällaisia kykyjä olisi ja missä tilanteissa ne voisivat ilmetä?


Nämä kysymykset johtavat kolmanteen super-psi -teoriaa vastaan usein esitettyyn väitteeseen. Super-psi -hypoteesi on falsifioimaton eli sitä ei koskaan voida osoittaa vääräksi, jos kerran psi-kykyjen vaikutukselle ei periaatteessa voi asettaa mitään rajoja. Brauden vastaus on, että super-psi -hypoteesi ei ole falsifioimaton siinä vahvassa mielessä, että ei mikään informaatio voisi osoittaa hypoteesia vääräksi. Hypoteesi on falsifioitumaton ainoastaan heikossa merkityksessä: super-psi on aina yhtä mahdollinen selitys kuolemanjälkeiseen elämään viittaaville faktoille kuin tuonpuoleisuusselityskin. Braude on ehkä oikeassa siinä, että falsifioimattomuusvastaväitteen voimaa on liioiteltu. Voidaan nimittäin yhtä lailla väittää, että tuonpuoleisuusselityskin on falsifioitumaton. Tiedämme lopulta niin vähän mahdollisesta kuolemanjälkeisen olotilan luonteesta, että mitkä tahansa todisteet voidaan aina sovittaa teorian tueksi. Joku voi esimerkiksi väittää, että tuonpuoleisuusteoria ei ole uskottava, koska niin harvat vainajat antavat tietoja itsestään rajan takaa. Teorian kannattaja voi torjua tämän sanomalla, että kuolemanjälkeiseen olotilan luonne tekee yleensä yhteydenoton mahdottomaksi. Ehkä tämä selitys voi olla päteväkin, mutta asian ydin on siinä, että selityksessä vedotaan tietämättömyyteemme samalla tavoin kuin super-psi -selityksissäkin. Tärkeä on myös Brauden huomio, että tuonpuoleisuusteoriakin edellyttää huomattavaa psi-tyyppistä vuorovaikutusta (esim. telepatiaa) vainajan ja häneen mahdollisesti yhteydessä olevan fyysisen persoonan välillä.


Vaikka Braude suosiikin monissa tapauksissa super-psi -selitystä, hän on valmis myöntämään, että parhaissa oletettujen reinkarnaatiomuistojen tapauksissa samoin kuin joissain possessiotapauksissa persoonallisen tietoisuuden jatkuminen fyysisen kuoleman jälkeen todella näyttää uskottavimmalta selitykseltä. Brauden mukaan parhaissa tapauksissa super-psitä vastaan puhuu erityisesti argumentti, jonka hän nimeää ”lamauttavan monivaikutuksen argumentiksi” (Argument from Crippling Complexity). Jos hyväksytään, että psi-kyvyt ovat paljon yleisempiä kuin tavallisesti luullaan, on ”psyykkisessä avaruudessa” jatkuvasti monenlaisia kausaalivaikutuksia ja samalla häiriöitä, jotka vaikeuttavat myös kyvykkäiden psi-subjektien kohdalla viestien vastaanottamista. Parhaissa reinkarnaatiotapauksissa oletettujen jälleensyntymismuistojen selittäminen paranormaaleilla ESP-kyvyillä edellyttää informaation hankkimista monesta lähteestä. Tällöin myös virheinformaation mahdollisuus kasvaa suuresti ja kuitenkin oletetun edellisen elämän tapahtumia muistava henkilö (lapsi) antaa johdonmukaista tietoa kuolleen henkilön elämästä ja ihmissuhteista. Näin ollen tuonpuoleisuusselitys on selvästi yksinkertaisempi kuin super-psi -selitys.


Kaiken kaikkiaan Brauden kirja on terävä ja monipuolinen esitys kuolemanjälkeiseen elämään liittyvistä todisteista. Aiheeseen liittyviin filosofisten ongelmien analyysiin Braude tosin olisi voinut paneutua vielä perusteellisemmin. Hänen yleinen filosofinen lähtökohtansa on pragmatistinen, jolloin hän voi sangen helposti ohittaa monet (esim. persoonan identiteettiin) liittyvät filosofiset ongelmat. Samoin mielenfilosofiseen materialismiin liittyvä keskustelu jää ohueksi (ja mielenfilosofiaan liittyvät kirjallisuusviitteet ovat lähinnä 1980-luvun alkupuolelta). Materialistisesti suuntautunut filosofi voi viitata tieteen moniin tuloksiin, jotka näyttävät vahvasti osoittavan, että yksinkertaisin oletus on pitää tietoisuutta aivotoiminnan tuotteena ja siten kuolemanjälkeisen elämän olettaminen on lähtökohtaisesti epäuskottavaa. Tätä ongelmaa Braude kommentoi lähinnä viittaamalla brittifilosofi McTaggartin (1930) keskusteluun. Mutta Braude toki esittää kiinnostavia huomioita esim. kysymyksestä, miten olisi ymmärrettävä se ”aines”, joka persoonasta jatkaisi olemassaoloaan fyysisen kuoleman jälkeen. On myös muistettava, että Braude on käsitellyt tiettyjä filosofisia kysymyksiä perusteellisemmin aikaisemmissa kirjoissaan.


Esittämäni kriittiset huomiot eivät vähennä Brauden kirjan arvoa. Jos haluaa tosissaan pohtia kuolemanjälkeisen elämän todisteiden painoarvoa, Brauden kirjaa ei kannata ohittaa.

 


© 2004 Leo Näreaho
Julkaistu 2004 ParaDocsissa, http://www.paranet.fi/paradocs/arvioita.html